On hän minuun

11 Tämän sanottuaan Jeesus jatkoi: »Ystävämme Lasarus nukkuu, mutta minä menen herättämään hänet.» 12 Opetuslapset sanoivat: »Herra, jos hän nukkuu, hän paranee.» 13 Jeesus tarkoitti sitä, että Lasarus oli kuollut, mutta opetuslapset luulivat hänen puhuvan tavallisesta nukkumisesta. 14 Siksi Jeesus sanoi suoraan: »Lasarus on ... Listen to Hän on rakastunut minuun on Spotify. Helinä Ilkka · Song · 1992. Kyllä ja hän sen lisäksi vilkuilee minuun päin, vaikka puhuukin kavereilleen. Ei mitään tuollaista. Hän on kaikkein ihanin, ajattelen vain häntä. En ole ihastunut itse, enkä rakastunut. On. Hän puhuu minulle joskus, punastelee ja katselee, mutta joskus esittää, kuin ei näkisi minua ... Luottaako Hän minuun niin paljon, kun antaa ( minusta Tuntuu) minulle niin paljon punnittua ahdistusta? Jeesus nimi on ainakin tullut useammin huulilleni. Jaksanko ajatella, että ahdistukset ovat naamioituneita oppitunteja Jumalan koulussa. Jobkin oppi Jumalasta uutta. Ja onhan se myös koettua aiemmin omassa elämässänikin. Tällä hän ei tarkoittane taivaaseen astumista, sillä hän tapaa kuitenkin pian apostolit, joita puolestaan kehottaa koskettamaan itseään. Sen täytyy siis tarkoittaa välitöntä käyntiä Isän luona ennen oppilaiden tapaamista. Mutta sitä ennen hän tapaa uskollisimman seuraajansa Magdalan Marian. Hän osasi olla hyvällä tavalla tiukka, huumoria unohtamatta, eikä harjoituksissa todellakaan löysäilty. Vaikka Aki ei sitä minulle ikinä muistaakseni sanonutkaan, tunsin, että hän luotti minuun todella paljon.

AMA: Elämäni on ollut täyttä helvettiä mutta selvisin siitä.

2020.09.10 01:05 Alkoholisti69420 AMA: Elämäni on ollut täyttä helvettiä mutta selvisin siitä.

Ensimmäisenä sanottakoon etten hae sääliä tällä postauksella. Haluan vain jakaa oman kokemukseni elämästä. Jos pystyn tällä edes auttamaan tai antamaan toivoa kenelle tahansa tätä lukevalle se riittää. Jos minä selvisin, niin sinäkin pystyt siihen.
Synnyin keskiluokkaiseen perheeseen ja olin haluttu lapsi. Biologisella äidilläni on diagnosoitu narsisstinen persoonallisuushäiriö ja isälläni on aspergers. Isäni vietti työnsä takia puolet viikosta ulkomailla ja puolet kotona.
Kaikki oli hyvin kunnes menin päiväkotiin. Biologinen äitini halusi että olisin kuin hän nuorena, ujo ja tottelevainen. Hän halusi minusta oman elämänsä jatkeen. Olin kuitenkin päinvastainen. Olin villi lapsi ja viihdyin poikien kanssa. Tämä johti fyysiseen ja henkiseen kuritukseen biologiseltä äidiltäni. Minussa oli jotain "vikana". Opin väkivaltaisen käyttäytymisen kotoa ja aloin soveltaa sitä esim. Koulussa. Minua lähetettiin koulun ja biologisen äitini toimesta kaikenlaisiin psykologisiin tutkimuksiin. Mitään ei ikinä löytynyt ja aina mietittiin että mitä minussa voisi olla vikana.
Yhtenä iltana meillä tuli riitaa biologisen äitini kanssa. Hän otti minua tukasta kiinni ja raahasi naaama edellä portaat alas omaan huoneeseeni ja hakkasi minut. Olin toisella luokalla, rukoilin ensimmäistä kertaa elämässäni jumalaa kun biologinen äitini lähti huoneesta. Isäni tuli myöhemmin illalla kotiin ja kerroin hänelle tapahtuneesta itkien. Hän pakotti biologisen äitini vannottamaan ettei ikinä enää koskisi minuun. Hän vannoi ja isäni uskoi.
Tätä jatkui muuteman vuoden ja tämän lisäksi linua alettiin kiusaamaan koulussa. Jouduin jatkuvasti käsirysyihin ja riitoihin luokkakavereideni kanssa. Oli aina minun vikani, en saanut edes puolustaa itseäni. Opettajat eivät tehneet mitään, hakivat vain yhteistä consensusta.
Vanhempani erosivat. Asuin vuoroviikoin biologisen äitini ja isäni luona. Pelkäsin henkeni edestä aina kun olin biologisen äitini luona. Hän osasi lyödä niin ettei siitä jäänyt jälkeä. Henkinen puoli oli pahempi. Vika oli aina minussa. En ikinä kertonut kenellekkään ja osasin peittää kaiken hyvin. En ymmärtänyt että biologinen äitini teki jotain väärää. Ajattelin että tämä on normaalia.
Aloin kuitenkin puolustamaan itseäni biologista äitiäni vastaan. Kun hän löi minua työnsin hänet poìs ja lähdin juoksemaan asunnosta ulos.
Ironista kyllä, biologinen äitini otti yhteyttä sossuihin sen takia koska olin "sairas" ja en enää halunnut asua hänen luona.
Sossut kysyivät minulta yhdessä tapaamisessa että minkälainen biologinen äitini on minua kohtaan. Vastasin että lyö joskus ja haukkuu minua . Ensimmäistä kertaa elämässäni selvisi että vika ei ollutkaan minussa. He ilmoittivat asiasta heti poliisille ja asiasta nostettiin syyte biologista äitiäni vastaan, minun ei enää tarvinnut nähdä häntä ja muutin isäni luokse asumaan.
Tuomio tuli. Syyte oli pahoinpitely ja tuomio oli.... sadan euron sakot henkisen kärsimyksen tuottamisesta. Hän sai myös merkinnän rikosrekisteriin ja vuoden kestävän ehdonalaisen.
Tämän jälkeen näin biologista äitiäni satunnaisesti sossujen painostuksesta. "Sinulla on vain yksi äiti" yms. paskaa. Monta kertaa piti lähteä yksin yöhön juoksemaan biologisen äitini asunnosta koska pelkäsin häntä niin paljon.
Masennuin todella pahasti, valvoin yöt, aloin viiltelemään ja suunnittelin itsemurhaa. Yhtenä yönä päätin että olin saanut tarpeekseni ja yritin tappaa itseni. Olin 12. Otin kaikki panadolit mitä kaapista löytyo ja varastin isäni viinapullon. Hän oli nukkumassa alakerrassa. Napsin lääkkeet naamaan ja join ehkä pari desilitraa viinaa. Kävin makaamaan sängylle, aloin oksentelemaan ja sammuin. Ajattelin että "tämä oli nyt tässä".
Aamulla isäni löysi minut. Hengitin kuulemma vaivalloisesti enkä herännyt. Oksennusta oli jokapuolella ja lääkepaketit oli tyhjiä + viinapullo oli näkyvillä. Isäni kuulemma soitti heti ambulanssin. Heräsin vähän ambulanssissa jossa he selittivät mulle että mitä tapahtuu. Sammuin uudelleen ja seuraavan kerran heräsin ICU:sta. En tiedä tarkalleen mitä hoitoa minulle annettiin, mutta jotain maksaa suojaavaa ainetta ja IV: ellä jotain litkuja. Kävin myös vatsanhuuhtelussa.
Muistan vielä tarkat sanat kun biologinen äitini tuli katsomaan minua. "Sua ei kai sitten voi jättää yksin enää" ja nauroi siihen päälle.
Olin vielä pari päivää ICU:ssa ja sitten minut siirrettiin lastenlinnaan psykiatriselle suljetulle osastolle. Vietin sielä 3 viikkoa.
Muistan vieläkin kun isäni tuli katsomaan minua ja katsottiin napapiirin pikajuna yhdessä.
Kun pääsin hoidosta asiat näyttivät suht hyvältä ja palasin kouluun. Sain säännöllisen lääkityksen ja viikottaisia tapaamisia psykiatrin kanssa. Minulla diagnosoitiin vakava masennus.
Löysin netin kautta uusia kavereita joita aloin tapaamaan Helsingissä. Antifasisteja ja anarkisteja. Halusin kuulua johonkin porukkaan. Kiinnostuin silloin politiikasta, mutten jakanut samoja näkemyksiä kuin kaverini. Tapasin paljon erilaisia ihmisiä. Laitoskarkureita ja jopa alaikäisiä prostituutteja. Aloin pohtimaan tällöin omaa seksuaalisuutta ja tulin ulos biseksuaalina. Tiesin aina että minussa oli jotain erikoista, mutta älysin vasta että olin biseksuaali kun luin aiheesta. Aloin "seurustelemaan" eri naisten kanssa.
Aloin polttamaan tupakkaa ja juomaan alkoholia. Olin 13. Ensimmäinen kokemus alkoholin kanssa oli kun kaverini hankki minulle pullon salmaria näyttämällä rintansa jollekkin vanhalle pervolle joka sitten antoi viinaa.
Menin joidenkin puolituttujen kanssa jonkun luokse Keravalle jolla oli maatila. Join 0,35dl salmaria koska en ymmärtänyt alkoholin vahvuudesta juuri mitään. Oksentelin koko yön ja aamulla heräsin hirveään krapulaan. Kävelin maatilalta Keravan keskustaan 5 km hirveässä pakkasessa jotta pääsin junalla ja bussilla kotiin.
Vietin jonkin verran aikaa epäilyttävien tyyppien kanssa kunnes älysin että siinä ei ole mitään järkeä ja lähdin pois koko porukasta.
Yritin toisen kerran itsemurhaa pian tämän jälkeen. Sama rumba, vietin pari päivää ICU:lla ja sitten pari viikkoa suljetulla osastolla. Sanon vaan että se on on ihan sairas paikka. Nuoret siellä oli psykoottisia ja heräsin usein yöllä muiden nuorten huutoon.
Kun pääsin ulos sieltä aloin taas käymään koulua ja kehitin tupakka ja alkoholiongelman. Join joka viikonloppu. En kuitenkaan ikinä koskenut huumeisiin. Yhtenä aamuna heräsin siihen että mulla oli iso mustelma otsassa ja vasen polvi oli mennyt sijoiltaan. En vieläkään muista mistä sain ne.
Vaihdoin terapeuttia ja pistin välit poikki kokonaan biologisen äitini kanssa. En ole nähny häntä nyt 3 vuoteen. Minulla diagnosoitiin CPTSD eli Complex traumatic stress disorder ja aloin käymään traumaterapiassa.
Suoritan nyt peruskouluopintoja loppuun. Minulla on vieläkin joskus vaikeaa mutta pärjään nyt paremmin. Laihdutin kesän aikana 14kg ja lopetin masennuslääkitykset. Onneksi minulle ei jäänyt mitään elinikäisiä fyysisiä ongelmia näistä. Paitsi 16 tikkiä käteen ja hermosto ongelmia vasemmassa kädessä.
Kysykää mitä mieleen tulee, jos haluatte. Mainittakoon tähän loppuun vielä että en olisi selvnnyt tästä ilman isääni. Hän on ollut vierelläni aina ja tukenut minua.
Jos yhden elämänneuvon saisin antaa teille lukijoille haluaisin sanoa että asiat voi aina mennä huonommin, arvosta sitä mitä sinulla on. Aina on toivoa, ja kaikesta voi selvitä.
submitted by Alkoholisti69420 to Suomi [link] [comments]


2020.08.29 07:36 poisheittoluuseri Ikuinen parisuhteettomuus ja turhat toiveet

En ole ollut koskaan oikeasti parisuhteessa enkä ole oikein edennyt varsinaisille treffeillekään, suhdeyritykset ovat jääneet siis keskustelutasolle ja päätyneet siihen että toinen kokee minun olevan enemmän ystävä kuin potentiaalinen kumppani tai seksuaalinen olento. Olen yrittänyt viime vuodet vain hyväksyä että tässä iässä on vain mahdotonta enää löytää ketään joka kiinnostuisi kun se ei ole onnistunut aiemminkaan. Olen myös kuullut ystäviltä että ongelma on se että minulla ei vain ole ominaisuuksia joita suhteeseen pääsemiseen tarvitaan joten en tavallaan ansaitse rakkautta.
Olin jo melkein tavoitteessa ja kuolettanut tunteeni ja toiveeni suhteesta kun jouduin taas alkupisteeseen. Olen seurannut somessa pitkään teiniaikojeni suurta ihastusta ja hän minua, satunnaisia tykkäyksiä, kommentteja ja yksäreitä. Olen lukenut myös hänen blogiaan ja todennut että hän on kiinnostava, älykäs ja kaikin tavoin hyvä tyyppi. Olen saanut myös kuvan että hän on ollut hyvä kumppani. Jokin aika sitten hän ilmoitti eroavansa yhteisellä päätöksellä pitkästä suhteesta ja tietysti viestitin tuntevani empatiaa ja olevani tukena jos voin. Olin todella yllättynyt kun hän ilmaisi pitäneensä minua kiinnostavana ja jopa seksikkäänä. Sain flirttailla ja viestitellä ja kuulla olevani kiinnostava henkilö johon tekisi mieli tutustua syvemmin. Tietysti vanha ihastus nousi pintaan ja olin toiveikas kunnes ensin kuulin että voisin olla varavaihtoehto jos ei parempaa löytyisi ja jos joskus vielä tulisi parisuhde mieleen ja sitten kun hän huomasi että tarjontaa on hänelle ja suhdetta ei kaipaa niin ihan ihmisenäkin minuun tutustuminen ei enää kiinnosta. Ihan ymmärrettävää koska tietysti hänelle on todella paljon parempiakin vaihtoehtoja, mutta itse olen taas siinä ikävässä tilanteessa että elättelin toiveita ja joudun nöyrtymään taas ja toisaalta se että koen olevani myös ihmisenä erittäin tylsä kun edes ystävyys ei houkuta. Miten eteenpäin ja kohti täydellistä kylmyyttä ja kyynisyyttä?
submitted by poisheittoluuseri to Suomi [link] [comments]


2020.07.29 04:42 SuomenFrankSinatra Ajatus rasismin takana

Asia joka rasismissa kummastuttaa on kokonaisten ihmisryhmien niputtaminen yhden termin alle. Mutiaiset! Matut! Ehkä ihmisillä on tarve yksinkertaistaa asioita niiden ymmärtämisen helpottamiseksi, mutta rajansa kaikella. Jos meitä suomalaisia pelottaa tuntematon ihminen, niin on meillä sentään kotikenttäetu!
Ihmismielen mielenkiintoisin voima on mielikuvitus! se mahdollistaa mm. empatian, joka ei olisi pahitteeksi näinä ihmeellisinä aikoina. Leikitään, että muutan Itä-Timoriin. Uuden kokemisella ei varmasti olisi rajoja. Hämmentävää, ahdistavaa tai jopa pelottavaa. Jos siihen yhtälöön lisätään vielä paikallisväki, joka suhtautuu lähtökohtaisesti minuun vihamielisesti, olisi pasmani kerrassan sekaisin. Jos meidän reaktiomme maahanmuuttajiin on vihan takana luikerteleva pelko, eikö voisi kuvitella, että heillä on aivan samanlaisia tuntemuksia käsittelyssä?
"Ne perkeleen matut tulevat tänne ja lorvivat sossulla ja vievät naisemme" -retoriikkaa on kuultu monen monta kertaa. Varmasti osa lorvii sossulla eikä meinaakkaan tehdä mitään. Toinen meneekin töihin. Kolmas löytää tyttöystävän ja rakastuu seka naiseen, että Suomeen. Tarinoita on miljoonia, noh meidän suomalaisten kohdalla ehkä muutama sata tuhatta, mutta kuitenkin.
Tässä vaiheessa ajatus lähtee aivan laukalle mutta menköön. Ajatellaan 50 vuotiasta Seppoa, joka tietää miten maailma makaa. Hän on aina tiennyt. Se tuntuu hyvältä. Arvot ovat luokkaa muut itkee - minä en Ja puristan vaikka graniitista vettä saatana. Oman aikakautensa tuotos siis. Pelon näyttäminen taas ei tähän kuvioon kuulu. Mitä jää siis jäljelle, kun mamulauma rynnii rajan yli otsa märkänä? Viha. Ja Sepon egolla siinä sivussa suunnaton tarve olla Oikeassa. Haa! Mä tiesin! Ongelmia perkele.
Egosta haluaisin pistää pari paatosta vielä kehiin. Mitä on ego? "Vitsi tolla tyypillä on iso ego". Kaikki tietää mitä lause tarkoittaa, mutta mikä se helvetin ego oikeen on? Se on se voima, joka sai tämänkin tekstin alulle. Se on halu olla oikeassa. Se on kuori, joka suojaa meidän herkimpiä tunteita. Se on muuri Sepon ja Abdifatahin välillä.
Hyvää yötä
submitted by SuomenFrankSinatra to Suomi [link] [comments]


2020.03.07 08:54 penttihille80 Nikke-papan sotaretki-muistelmat

Eilisen päiväkirjan innoittamana oman papan sotamuistelmat, julkaisen sellaisenaan kuin hän kirjoitti, mietin mm. nimien sensurointia mutta jääköön, ties vaikka joku löytää sukulaisensa
Oikeastaan olisi pitänyt tarttua kynään jo neljäkymmentä vuotta sitten, olisi ollut tarkemmin muistissa tapahtumia 45 –vuoden takaisista ”sekasortoisista” ajoista, mutta mitä on jäljellä muistissa, tulkoon ne tallennettua.
Vuoden 1943 syyskuun 14 päivänä oli 1925 loppuvuodesta (1.7. – 31.12) syntyneet määrätty kutsuntaan kunkin kotipitäjän kirkonkylään, minut Salmiin, kuuden muun Käsnäselkäläisen kanssa. Metsäpellon Jussi ja minä jouduimme Lappeenrantaan jv. kk. 3:een, sen toiseen komppaniaan, ei ole muistissa minne ne toiset neljä passitettiin. Palvelukseen astumispäivä oli 13.10. –43, joten 18 vuotta täyttyi ensimmäiseen herätykseen.
Varusteet eivät siihen aikaan olleet kovin korkeatasoisia, minunkin asetakkia, malli 91, olisi voinut yhtä hyvin pitää manttelina, sillä sen verran se ylti polven alapuolelle.
Koulutus oli silti ankaraa ja oppilaat (au –opp.) innokkaita simputtamaan. Upseerit ja aliupseerit olivat etupäässä hyökkäysvaiheen aikana haavoittuneita, jotka oli vapautettu rintamapalveluksesta, heistä suurin osa oli asiallisia kouluttajia, mm. meidän joukkueenjohtaja (4. Joukkue) ylikersantti (nimi ei muistissa) sanoi joskus: otetaanhan tauko, turhaanhan minä teitä höykytän, kun joudutte rintamalle, niin kuolette kuitenkin.
Komppanian päällikkö ltn. Puttonen vaati sotilaallisuutta, mutta ei mitenkään erikoisen ankara. Lauantaisin oli marssipäivä ja illalla sauna. Ensimmäinen marssi oli vain 5 km, mutta ne jatkuivat myöhemmin aina 20 km:n. Oli toinen tai kolmas marssi, kun kasarmille palattua komppanian päällikkö käski minun tulla upseerikerholle hänen asunnolleen ruokailun jälkeen. Tietenkin se vähän jännitti, että miksiköhän? No, kun menin sinne niin selvisihän se. ”Olen ajatellut tehdä Teistä lähetin, mutta minun lähettini tulee olla ehdottoman sotilaallinen kaikissa tilanteissa. Sen voitte osoittaa koeaikana”.
Kolmannen komppanian päällikkö asui samassa huoneessa, eikä hänellä ollut omaa lähettiä, joten minun piti petata hänenkin peti. Oli siinä ainakin se hyöty, että löytyi sopivat varusteet, joihin sisältyi aivan uusi mantteli.
Aamupäivän aikana sain tehdä petaukset ja siivoukset, mutta iltapäivällä piti osallistua palvelukseen, marssille ei enää tarvinnut osallistua, marssillehan lähdettiin aina aamusta.
Joulun alla kerran kysyi kp. että haluaisinko minä joululomalle. Vissiin tuli oltua aina sotilaallinen, koska vain kaksi muuta koko komppaniasta pääsi jouluksi kotiin, viikoksi lomalle.
Talvella –44 venäläinen pommitti joskus Lappeenrantaakin, mutta ilmahälytyksiä oli sitäkin useammin ja miltei aina yöllä. Ilmahälytyksen saatua kaikki kasarmit tyhjennettiin, oli juostava noin puolentoista kilometrin päähän leirikentän maastoon. Sinne jouduttiin menemään joskus yöllä ilman ilmavaaraa.
Kerran tapahtui niin, että eräänä yönä yhdellä Suistamon kolmannen joukkueen pojalla katosi 500 mk seteli. Alkuun ylimääräiset herätykset keskittyi 3. joukkueeseen ja syyllistä haettiin leirikentän maastossa. Metsäpellon Jussi oli 3. joukkueessa, Jussilla oli aina rahaa, minäkin olin joskus lainannut häneltä ja jouduin todistamaan, että sillä on ollut rahaa ennenkin. Toinen ”rahamies” samasta joukkueesta oli Semi Aleksi. He joutuivat iltaisin täyspakkaus mukana oppilastupaan, jossa heidän oma ryhmänjohtajansa, oppilas Liukkonen koitti maahan ylös, kyykkyyn käy, kivääri niskan päälle vie, menetelmällä saada tunnustamaan jommankumman. Lopulla joutui leirikentälle nimenomaan yöllä koko komppania hakemaan syyllistä. Toista viikkoa kesti, ennen kuin 3. Joukkueen johtaja vänrikki Veljo sai syyllisen selville. Se oli juuri tuo oppilas Liukkonen, joka Jussia ja Semin Aleksia simputti. Ei tainnut tulla aliupseeria siitä oppilaasta.
Ruoka ei silloin ollut kovin ”kasevaa” eikä sitä ollut riittävästi. Pöydän päässä oli keittopata, josta pöydän vanhin jakoi sen lautasille, leipä ja muut mahdolliset tykötarpeet oli jaettu valmiiksi jokaisen kohdalle.
Kevättalvella Mannerheim kävi pitämässä koulutustarkastuksen, kyseli muutamilta asioita, minun vierellä olevalta kysyi: riittääkö sotilaalla ruoka? ”Riittäähän se kun joka viikko saa kotoa paketin” ”onko Teillä niin varakas koti?” ”No eihän ne tänne minua nälkään tapa”. Kumma kyllä annokset sen jälkeen suurenivat.
Huhtikuussa tuli aika meidän siirtyä Viipuriin Htk:n, (Henkilötäydennyskeskus) siellä meidät majoitettiin Sorvalin kasarmille, osa vietiin muualle, koska Metsäpellon Jussi ei ollut siellä, enkä häntä nähnyt myöhemmin kannaksellakaan. Sen sijaan Sorvalissa tapasin Pyhännän Ahokylästä evakkoajalta tutun Toivo Kärkkäisen, hänkään ei ollut kannaksella samassa porukassa. (Pitääpä käydä Kärkkäiseltä kyselemässä, että minkälaiseen ”savottaan” hän joutui, kun lähdettiin Viipurista).
Viipurissa ei pidetty koulutusta. Käytiin mottimetsässä, polttoaineesta oli silloin kova pula, autolla vietiin ja tuotiin noin 10km päähän, kaksi mottia oli päivän urakka, mutta jos teki enemmän, niin ”lopuista” maksettiin käypä palkka.
Mottisavotan jälkeen jouduin minä ”saunamajuriksi” Tervaniemeen (Viipurin linnan vastapäätä). Tervaniemessä oli myös Htk, jonne aina kokoontui kannaksen armeijakunnan sotilaita sairaalasta tai muuten pitempään etulinjasta pois olleita. Se oli parakkisauna jonka toisessa reunassa oli ”täikaappi”. Kaikkien saunassa kävijöiden piti viedä kaikki vaatteet täikaappiin, sinne piti eräänlaisella ”separaatilla” veivata kiukaan päältä lähtevää putkea myöten kuumaa ilmaa ja pitää kaappi-ilma 90C 30 min. Kaksi miestä kerralla oli ”majurina”, johon sisältyi tietenkin myös saunan lämmittäminen.
Kesäkuun 1944 alussa pääsin lomalle ensimmäisen kerran sitten joulun. Mikko –veli tuli myös lomalle samaan aikaan, noin vuorokauden olimme yhtä aikaa kotona, ennen kuin lomani päättyi. Paluumatkalla kuulin jo, että venäläinen on hyökännyt valtavalla voimalla suomalaisten asemia vastaan ja että Kannaksen armeijakuntien miesten (lomalaisten) on välittömästi palattava yksikköihinsä.
Seuraavana iltana vähää ennen hiljaisuutta päivystäjä haki minut puhelimeen. Mikko soitti Tervaniemen Htk:a sanoi olevan menossa jo Kannakselle. No minä lähdin heti Tervaniemeen (Sorvali – Tervaniemi väli noin 2 km) pääsin Neitsytniemen kohdalle, tuli ilmahälytys, jolloin ei olisi saanut liikkua. Lähempänä Tervaniemeä vastaan tuli katupartio. Selitin vetäjälle asian, antoi mennä, sanoi; mutta suojaudu jos pommitus alkaa. Ei tainnut sillä kertaa tulla pommitusta. Kun menin Tervaniemeen kentällä oli ainakin 2000 miestä. Mietin hetken miten tuolta löytyy Mikko. Parakin eessä oli muutamia upseereita antamassa tilannekatsausta, menenpä sinne. No Mikko hoksasi minut ja tuli sinne. Lomalta mentyä sain 2:n viikon muona- ja ostotupakat, kun on silloin polttanut, niin vein ne Mikolle. ”Ei tämä mylläkkä kauan kestä, siksi lähdin kesken loman (vaikka oli mennyt naimisiin silloin vuoden vaihteessa) että paremmin pääsen lomalle uudestaan, kun tilanne rauhoittuu” sanoi hän.
Seuraavana iltana (10. 6. koska läpimurto alkoi 9.6. aamulla) meidät otettiin Viipurin tavara-asemalle ja lastaus kannakseen matkaa varten alkoi. Kun melkein kaikki olivat jo vaunuissa (härkävaunut) alkoi valtava pommitus. Minä ja noin joukkueen verran muita olimme vielä laiturilla. No siitä vaan laiturin viereen radalle, oli ainakin toiselta sivulta hyvä sirpalesuoja, kun laiturin reuna oli graniittia. Pommitus kesti noin kaksi tuntia, laivue toisensa jälkeen toi ”terveisiä”, ratapiha oli yhtenään valaistu valopommien avulla.
Mukavaa katseltavaa se mahdollisesti olisi ollut jostakin etempänä, mutta pelottavaa kun itse on maalitauluna (olikohan naapurille mennyt tieto, että täällä lastataan apuvoimia Siiranmäen puolustajille). No, yhteenkään vaunuun ei tullut täysosumaa, montako kuoli sirpaleista, sitä emme saaneet tietää. Sen sijaan radan saivat poikki.
Kuljetuksen johtaja (vääpeli) komensi meidät maantielle ja marssirivistöt kuntoon. Maantielle oli noin 700 m matka suopeltoa (Viipurin tavara-asema on suota). Noin sadan metrin päässä putosin levän peittämään suonsilmäkkeeseen kaulaa myöten, jalat ei yltäneet pohjaan, mutta kiväärin avulla pääsin pois. Tielle päästyä menin vääpelille kertomaan (ja näkyihän se, kun vesi tippui manttelista) tapauksen. ”Ei ole muuta mahdollisuutta, hännille vaan, marssitaan Karhusuon pysäkille”. Se oli jo aamuyötä kun pääsimme Karhusuolle. Vääpeli komensi meidät hajaantumaan kuusikkoon. Minä koputtelin pysäkkirakennuksen ovea. Tulihan sieltä junanlähettäjä aukaisemaan, mutta ei päästänyt sisälle, sanoi ettei ole lupa päästää sisälle ketään. Se yö oli tavallista kylmempi, mutta nuotiotakaan ei saanut tehdä.
Jalasjärveltä saatu jatkokoulun päästötodistus lompakossa oli ottanut vähän väriä ja liimattavaakin siihen tuli, kun teknillisen koulun hakupapereita varten tehtiin jäljennöstä, kouluun mentyähän piti näyttää alkuperäiset.
Seuraavana päivänä tuli Kannakselta päin juna ja iltapäivällä matka jatkui. En muista, että annettiinko Sorvalista lähdettäessä mitään syötävää, mutta vaunuun johon menimme, siellä olleet vanikanpalaset keräsimme talteen.
Iltamyöhäsellä olimme Valkjärven asemalla. Siellä suurin osa otettiin kuorma-autoihin. Noin komppanian verran meitä jäi jatkamaan matkaa marssien kohti Siiranmäkeä. Aamupuolella yötä oli levähdystauko, noin kaksi tuntia. Ensimmäisen kerran saimme kuulla, miten kranaatit ujeltavat. Kun aamulla jatkettiin matkaa, alkoi tulla yksittäisiä ”marjamiehiä” vastaan (marjamiehiksi sanottiin niitä, jotka tiukanpaikan tullen lähtivät karkuun, mutta palasivat myöhemmin takaisin. Käpykaartilaisia olivat ne, jotka karkasivat eivätkä palanneet, ennen kuin rauhan tultua). He sanoivat; ”älkää hyvät pojat menkää sinne”. No me tietenkin mentiin sen vääpelin vetämänä, joka lähti Viipurista. Ennen puoltapäivää vissiin tuli tieto ylempää, käännyttiin takaisin sinne mistä tultiin.
Maataistelukoneetkin alkoivat meitä seuraamaan puidenlatvojen yläpuolella lentäen, peltoaukioiden ylitys toisinaan oli ryömimistä ravin pohjia myöten (maataistelukoneet tuli ensikerran mukaan koko sodan aikana Kannaksen suurtaistelujen alettua 9.6.-44).
Syötävää emme saaneet mistään, kun ei oltu vielä minkään yksikön ”muonavahvuudessa”. Erästä ETP:aa (elintarvikkeiden täydennyspaikka) juuri lastattiin autoihin siirrettäväksi edemmäksi. Sain vohkittua 2,5 kg puulaatikollisen juustoa, jotkut onnistuivat saamaan koirakeksiä, ennen kuin lastaajat huomasivat. No muutamille riitti sentään jotakin suolenmutkaan.
Saimme tietää, että Siiranmäki on jätetty ankaran painostuksen vuoksi. Niistä kavereista, jotka otettiin autoon, osa ei palannut takaisin elävänä, sillä he kerkesivät melkein vuorokauden olla siellä ”mylläkässä”, joten mahtoi olla tuurintynkää, kun ”etenimme” marssien.
Illansuussa tulimme Punnukseen. Vääpeli komensi meidät tien vieressä olevaan pusikkoon hajaantumaan. Järvilaakson Mikko oli toisella puolella puskaa. Sovittiin, että jos nukahdamme ja toinen kuulee kokoontumisesta, niin herätetään. Naapurin tiedustelukone seurasi meidän ”hajaantumista” ja eipä aikaakaan, kun maataistelukoneet alkoivat ”suolaamaan” pusikkoa ja niitä oli monta kymmentä, ellei satoja. Kun rätinä oli ohi niin minä kuin muutkin tietenkin nukahdimme, kun ilmakin oli jo lämmennyt suorastaan helteiseksi.
Puolenyön tietämissä heräsin ja kurkistin puskan toiselle puolelle, ei Mikkoa näkynyt, kurkin muittenkin pensaiden taakse, ei ketään. Suunta oli selvillä, noin kilometrin päässä oli porukkaa, siihen oli tullut Siiranmäestä erp. 12:n toinen komppania ja jääkärijoukkue, minut oli ”täydennetty” toiseen komppaniaan. Minulta jäi ensimmäinen keittoruoka syömättä, keitto oli jo kerennyt loppua, sain kuitenkin kuivaa muonaa reilun annoksen.????????? Maataistelukoneiden tulitus oli saanut matkalaisen maallisen vaelluksen päättymään.?????????? Tuskin kerkesin hätäisesti syödä, kun annettiin patruunat ja lähdettiin takaisin tulosuuntaan.
Noin kahden kilometrin päähän asetuttiin metsään tarkoituksella ottaa vastaan vihollinen (viivyttää, jotta vetäytyminen sujuu turvallisemmin). Minä jouduin ensimmäisenä etuvartioon ikäiseni kaverin kanssa. Noin sadan metrin päässä suoja-asemasta pellon reunassa oli hyvä näkyväisyys Muolaan kirkonkylän (noin 8 km) liekkeihin kesäyön hämyssä. Silloin ei vielä venäläinen ehkä ollut Muolaassa, mutta palot oli saanut aikaan pommitus. Oli 2-haarainen koivu, toinen haara kaadettu istumakorkeudelta pois, otin siinä istuma-asennon, kaveri sanoi aina vähän päästä, ”älä nuku” yhtä monta kertaa vastasin ”en minä nuku” mutta niin ”lyhyttä” kaksituntista en muuta muista. Kuulin kun joukkueen johtaja toi vaihtoa, sanoi: ”kaveri taitaa nukkua” johon kaveri: ”se on nukkunut koko ajan” ”en minä nuku”.
Suoja-asemaan olivat tehneet nuotion sillä aikaa ja keittelivät siinä teetä. Minä siihen nuotion lähettyville panin pitkäkseen, kuulin kun ”vanhat miehet” sanoivat: ”onpa poika väsynyt, kun nukkuu vaikka tuommonen sääskiparvi on ympärillä”.
Seuraavana aamupäivänä heräsin siihen, kun soppatonkkia kalisteltiin. Komppanianpäällikkökin (ltn Ryynänen) oli tullut tervehtimään uusia tulokkaita. Otti plokin ja kirjoitti jotakin, taittoi sen ”kirjekuoreksi” ja sanoi ”lääkintäryhmä on 3. Talossa tien vasemmalla puolella vajaan kilometrin päässä. Kun olet ruokaillut niin mene sinne, minä käyn mennessä sanomaan siellä, että joku lähtee viemään sinut jsp:lle, se ei olekaan kovin kaukana suoraan metsän poikki ja he osaavat oikotien”. Luin mennessä mitä se on (käski antaa sen lapun jsp:n lääkärille) siihen kirjoittanut. ”Laita tämä mies Sisä-Suomeen niin kauas kuin mahdollista” Kärpäset ja muut siivekkäät olivat nokkineet silmäluomet melkein vereslihalle. Kyllä askel keveni, kun luin lapussa olevan tekstin.
Lääkäri luki lapun ”ei ole mitään mahdollisuutta, mene toimitusjoukkueeseen, se on tuossa ihan 100 m päässä”. Siellä oli kuormastot (hevos) valmiina lähtöön. Menin vääpelille (kersantti Kerimäeltä, nimeä en muista) ilmoittautumaan. ”Menevie kivääri ja reppu kärryyn johon näet niiden sopivan, odottelemme tässä lähtökäskyä, tulee mahdollisesti kahden vuorokauden marssi”. Lähtökäsky tulikin kohta. Äyräpäässä oli vielä siihen aikaan kevytrakenteinen ponttoonisilta, mutta se ei kestänyt hevosajopelejäkään. Ainoa maantiesilta oli Antrean kirkonkylässä. Äyräpää – Vuosalmi lossin oli naapuri saanut tuhotuksi ilmasta käsin.
Antreaan päin menijöitä oli muitakin tien täydeltä, tykistöäkin jo siirrettiin Vuoksen pohjoispuolelle. Tien varsilla oli eläviä, sekä teurastettuja elukoita, sialtakin oli kinkku viety ja loppu ruho oli kärpästen ja muiden siivekkäiden ravintona.
Iltayöstä olimme Antrean kirkonkylässä (Punnus – Antrea väli ainakin 50 km) jossa yövyimme taloissa (siviiliväestö oli jo evakuoitu). Aamuvarhaisella lähdettiin takaisin tulosuuntaan, mutta Vuoksen pohjoispuolta. Viipurissa ”uiminen” ja Karhusuolla vietetty kolea aamuyö sai aikaan minussa melkoisen kuumeen. Illalla olimme miltei samalla kohtaa mistä lähdimme edellisenä päivänä Vuosalmella noin 3km Vuoksen rannasta.
Majoituimme telttoihin, kaksi vuorokautta makoilin teltassa, kun ei minulla ollut mitään tehtävää ja kuumettakin oli, eikä ollut tekemistä toisillakaan, kun ei ollut tietoa minne pitäisi viedä soppaa. Kolmantena päivänä tuli komppaniasta tieto, että etulinjan ja toimitusjoukkueen välillä tarvitaan yhdysmies. Komppanian olinpaikka vaihtui niissä olosuhteissa usein.
Meidän siirtymäaikana oli pataljoonamme, kuin myös monet muut pataljoonat, olivat peräytyneet Äyräpäähän, johon muodostunut sillanpääasema, joka oli tarkoitus myös pitää. No, vääpeli kyseli ensin vapaaehtoista, kun ei sellaista ilmaantunut, esitteli yhdelle ja toiselle, että lähtisitkö sinä? ”Onhan täällä sellainenkin, jolla ei ole tehtävää”. Minä arvasin, että se olen minä. Viimein vääpeli sanoi ”pitänee sinun lähteä”.
Illalla otettiin sopat mukaan ja lähdettiin. Vene oli jo rannassa odottamassa soppaa (ensimmäistä kolmeen päivään). Komppanian komentoteltta oli noin 100m päässä jokivarresta. Menin ilmoittautumaan kompp. Päällikölle. ”Täälläkö sinä vielä olet, no mene venevartioon, aamulla päästään lepoon. Venettä ei saa antaa luvatta kenellekään”. Yksi vene oli komppanian käytössä, muilla yksiköillä oli myös syöksyveneitä, niitä pidettiin pohjoisrannalla (Suomen puolella) ja ne tulivat etelärannalle tarvittaessa. Kaikki huolto-osastot olivat Suomen puoleisessa rantamaastossa. Vene oli kalliokielekkeen vieressä, tulvavesi oli syövyttänyt puiden juurien alta mainion sirpalesuojan.
Koko yön venäläinen keskitti aina pienin väliajoin jos jonkinlaisilla aseilla. 1904 ja 1905 syntyneet oli asemasodan aikana päästetty jo siviiliin, mutta 9.6.-44 alkaneen ”mylläkän” jälkeen ne otettiin uudelleen palvelukseen. Meidänkin komppaniaan tuli heitä meidän jälkeen täydennyksenä. Eräs –04 syntynyt Saarijärven mies (nimeä en muista) juoksi aina kun keskitys alkoi veneelle, ”lähdetään pois, ei minun passaa tänne kuolla, minulla on seitsemän alaikäistä”. No minä, että milläs ne toiset tulee jos tapahtuu läpimurto. Lääkintämiehet kun toivat haavoittuneita, niin veivät takaisin etulinjaan, jonne oli rannasta matkaa noin 600m. Useimmiten toisena lääkintämiehellä oli kaverina asealiupseeri, jonka kanssa toimitimme apua tarvitsevan jsp:lle ja palatessa teimme patruunatäydennystä. Ajp (ampumatarv. jakelupaikka) ja jsp olivat noin puolen km päässä rannasta, lähellä toisiaan (asealiupseerina oli sotamies Nikolai Lukin, s. 1921, Salmista, aliupseerit oli jo ”loppuneet” Siiranmäki – Äyräpää välille). Pataljoonan komentoteltta oli noin 200m päässä meidän komentoteltasta vasemmalle. Aamuyöstä siihen osui 6” täysosuma. Teltassa oli sillä hetkellä 12 henkeä. 6 kuoli heti, joista yksi oli meidän komppanianpäällikön lähetti, 5 haavottui, mutta pataljoonan koment. majuri Aholalta meni vain kuulo joksikin aikaa ja korvista tuli verta. Kun keskitys taukosi, Ahola meni vuoksesta noukkimaan kaloja.
Samana yönä meidän komppanian yksi mies menetti järkensä. Kun lääkintämiehet toivat hänet rantaan, ei meinattu saada veneeseen, veneestä pyrki pois, siinä oli Lukinilla piteleminen. ”Martti ole rauhallinen (Martti Huupponen), ei Nikke sinua linjaan vie”. Ja minulle ”souva, souva, aamulla pääsemme lepoon”. Sen näki miehen naamasta, ettei se ole teeskentelyä, vaan järki on ”nyrjähtänyt” tosissaan. Meillä oli kova työ saada hänet jsp:lle. Esittelimme teltassa olevalle lääkärille potilaan, hän sanoi; jättäkää tuonne penkalle toisten luokse, kohta pitäisi auton tulla hakemaan potilaita. Sittenpä se olisi lähtenyt meidän perään. Sinne oli tuotu muistakin komppanioista haavottuneita ja kyllä niitä jo siellä oli ainakin yksi autolastillinen (autoon ei päässyt heti jsp:llä, jonkin matkaa taaksepäin siirrettiin hevospelillä sellaisia, jotka eivät pystyneet kävelemään).
Saimme ”tutustua” toiseenkin tappovehkeeseen, sellaiseen joka oli venäläisellä ensikertaa käytössä kesällä -44 alkaneessa suursodassa. Se oli urkupyssy, Stalinin urut, hehtaaripyssy ja mitä kaikkea nimiä sillä olikaan. Sen ensimmäinen kranaatti kun nosti vesipatsaan rannalla, patsasketjua riitti toiselle rannalle asti, vaikka vuoksen leveys sillä kohtaa taisi olla ainakin puoli kilometriä. Oli sillä niitäkin pyssyjä yhtä useampi, kun samanaikaisesti nousi useita patsasketjuja veneen molemmin puolin, vedessä räjähdellessään ei niistä tuntunut olevan sirpalevaaraa. Mutta kun rantakalliolle osui kuusituumainen, niin kyllä vedessä oli sihinää, kumma kyllä, ei sattunut yksikään veneeseen, vaikka sen molemmin puolin vesi sihahteli.
Meistä oikealla oli pienikokoinen saari. Siellä oli jääkärijoukkueen yksi ryhmä asemissa, meidän komppanialle alistettuna. Aamulla neljän maissa pojat vuotavalla siviiliveneellä tulivat komentopaikalle vaihtoa varten. Yksi niistä oli Järvilaakson Mikko, hän oli joutunut jääkärijoukkueeseen. Kompp. päällikkö passitti heidät takaisin, sanoi, että kyllä teidät haetaan sitten kun vaihto tulee, emme me teitä sinne jätä. Vaihto tuli vasta illalla, se päivä oli suhteellisen rauhallinen. Rakot olikin jo minun kämmenissä yöllisistä soutamisista, venekin oli sellainen tasakärkinen ja –peräinen pioneerivene.
Se kevyt ponttoonisilta oli purettu jo vähän aikaisemmin, vissiin siksi ettemme pääse karkuun.
Joen toisella puolella noin kilometrin päässä alavirtaan hajaannuimme melko lähelle rantaa koivikkoon. Tiltu puhui kovaääniseen; ”suomen miehet, turhaan te tapatatte itseänne, antautukaa, täällä on hyvä olla”. Sitten luetteli vangiksi saatujen nimiä. Ja sitten alkoi keskitys kaikenlaisilla aseilla. Yhtäjaksoisesti sitä kesti noin tunnin alkaakseen taas uudelleen jonkin ajan kuluttua. Silloin minä ajattelin; Karjala ja puoli muuta Suomea menköön, kunhan täältä hengissä selviäisi. Aamulla siirryttiin parin kilometrin päähän rannasta kaivamaan uusia puolustusasemia. Minä menin töpinään ja opastin soppaa pienentyneelle komppanialle. Ei enää Ryynänenkään puhunut ”kauas Suomeen” lähdöstä. En muista tarkkaan minkä aikaa siinä olimme, juhannuksen ajan kumminkin.
Juhannuksen jälkeen jaettiin kaikille polkupyörät. Siitä kuitenkin lähdettiin samanaikaisesti toimitusjoukkueen kanssa. Toimitusjoukkue vietiin Vuoksenrannan pitäjän Salo-Kekkilän kylään, 1. ja 2. komppania jäi ko. kylästä noin viiden kilometrin päähän, Vuosalmelle päin. Sillä kohtaa oli sotamies venäläinen eteläpuolella ja suomalainen pohjoispuolella jokea. Eikä se siinä pyrkinytkään erikoisemmin joen yli. Tykistöllä keskitti sentään joskus.
Äyräpäässä venäläinen painosti jatkuvasti. Monet kerrat pääsi joidenkin osastojen kohdalla rantaan asti, mutta molemmin puolin sivustajoukot saivat asemat takaisin, mutta suurin tappioin.
Heinäkuun alkupäivinä se tuli kuitenkin yli joen melkoisella ryminällä. Jr. 49:stä ainakin puolet kuoli ja haavottui. Syöksyveneet ja lautat saivat täysosumia, loput tulivat uimalla ja uimataidottomat jäivät vangiksi.
Muutaman päivän sisällä venäläisellä oli 6 km leveälti ja 3 km syvälti hallussa Vuoksen pohjoispuoleista maata.
Erp:n 12. 1. ja 2. komppania joutui vastaiskuun. Minä ja yksi toinen kaveri olimme erään luutnantin kanssa merkinneet uusia puolustusasemia Vuoksenrannan ja Salo-Kekkilän väliseen maastoon jo melkein viikon. En muista varmaan, mutta luulen, että em. pelasti minut vastaiskusta. Kahden vuorokauden ajan taistelivat niin, että välillä oli puolustusasemat venäläisillä ja välillä suomalaisilla. Laatokan pohjoispuolelta tuli avuksi Laakuksen panssaridivisioonan kaksi rykmenttiä Erp. 12 avuksi. Ne joutuivat paniikin valtaan. Pataljoonan komentajan, majuri Aholan lisäksi ei kahdessa komppaniassa ollut yhtään upseeria tai aliupseeria. Ahola välillä kokoili sekä oman että muiden osastojen ”marjamiehiä” ja taas lähti vyöryttämään. Viimein oli Aholankin luovuttava, hänen mukana tuli tukikohtaan yhdeksän miestä.
Seuraavana päivänä tuli meidän komppanian yksi kersantti ja seitsemän miestä. Olivat ”marjassa”. Ryynänen haavoittui. Silti se puolustusasema jäi suomalaisten haltuun. En tullut tietämään jäikö Saarijärvelle seitsemän puoliorpoa, enkä Järvilaakson Mikkoakaan nähnyt jälkeenpäin (jääkärijoukkue oli myös vastaiskussa mukana) en muista nähneeni Lukinin Nikolaitakaan. Heinäkuun loppupuolella muuttui tilanne paljon rauhallisemmaksi, melkein asemasodaksi. Komppania täydennettiin Salo-Kekkilässä ja pian sen jälkeen tuli siirto Vuoksenrannan kirkonkylään. Asetuimme siellä asumaan taloihin.
Minä olin taas toimitusjoukkueessa ja tulin em. paikkaan kuormaston mukana. Pojat teurastivat matkalla mullin. Illalla alkoivat sitä palvaamaan uunissa. Minuun iski punatauti. Tuli kova kuume ja ripuli. Ihan yhtenään sai juosta ulkona. Se löi äkkiä heikoksi, ei ollut kovin pitkä matka käymälään, mutta silläkin välillä piti istahtaa monta kertaa. Illalla myöhään jo hourasin, mutta hoksasin itsekin sen. Kaverit meinasivat, ”poika pitää viedä aamulla jsp:lle.” Sinne oli tuotu miehiä muistakin joukkueista ja komppanioista, niin paljon, että onnikka tuli täyteen.
Meidät tuotiin Ilmeen kenttäsairaalaan. Oli kai jokin maatalousoppilaitos, koska siinä oli korjaamorakennus, jonka yläkerrasta oli tehty osasto punatautisille, haavoittuneet olivat muissa rakennuksissa. Kahtena ensimmäisenä päivänä annettiin vain teetä. Seuraavina päivinä teen lisäksi muutama korppu.
Nälkä oli kova, niinpä minä hain ullakolta vaatteeni ja lähdin eräänä iltana kylälle (siellä oli vielä siviiliväestö). Satuin sellaiseen taloon, jossa oli juuri leivottu hiivaleipää ja voita juuri kirnuttiin. Minä paikkasin pojan polkupyörän sisuskumin ja sain syödäkseni lämmintä leipää tuoreen voin ja piimän kanssa, sainpa niitä myös mukaan.
Ovella oli ylihoitaja vastassa ja otti ”eväät” pois. Seuraavana aamuna sanoi lääkärille, että tämä mies kävi eilen illalla kylältä hakemassa ruokaa. ”jahah, housut pois”. Se oli sellainen tauti, että monille jouduttiin suorittamaan verensiirto ja monet siihen menehtyivät.
Päivää myöhemmin minua tuli sinne meidän komppanian kirjuri hakemaan (korpr. Malinen Kerimäeltä) kun oltiin päästy jo velliasteelle, sovittiin Malisen kanssa, että sanotaan lääkärille aina samalla tavalla ”vatsan toiminnasta”, jotta pääsemme yhtä aikaa pois.
Samana aamuna kumpikin luvattiin pois. Kun menimme sairaalan toimistoon puoliltapäivin, niin komennustodistus oli vain minulla. Oli siellä puolikymmentä muuta miestä muista yksiköistä, joiden kanssa lähdettiin kohti opastuselintä, jonka sijainnin paikkakunnan nimeä en muista, se oli kuitenkin Viipuri-Sortavalan rautatien varressa.
Olimme siellä illalla ja sovimme, että mennään vasta aamulla ilmoittautumaan. Menimme autiotaloon yöksi (siellä ei ollut siviiliväkeä). Sinne oli kellariin jäänyt hilloja, niitähän me popsittiin ja ainakin minun vatsani ei siitä tykännyt.
Aamulla menimme opastuselimeen. Kaksi miestä siitä toimitettiin eri suuntaan ja me toiset seuraavaan opastuselimeen, joka oli Räisälän kirkonkylässä. Matkaa teimme pääasiassa kävellen, välillä sattui saamaan autokyytiä huoltoautoissa. Puolenpäivän maissa oltiin Räisälän opastuselimessä, josta minut ohjattiin Pyhäjärven eteläpäässä olevaan opastuselimeen.
Jatkoin sinne matkaa yksin ja olin siellä iltamyöhäisellä. Siellä neuvottiin, että yksikkö on ihan muutaman kilometrin päässä, mutta saa olla heilläkin yötä. Lähdin kuitenkin illalla kun kehuivat porukan olevan lähellä. Sain kuitenkin taivaltaa koko yön, eikä siellä liikkunut ketään muita. Etulinjaan siitä oli vielä kymmeniä kilometrejä, kuului vain silloin tällöin tykinlaukaisuja Sakkolan suunnalta.
Ensimmäisenä tuli pataljoonan komentopaikka ja etp. majoitusalue olivat juuri kokit aamuteetä keittämässä, sanoivat meidän komppanian olevan noin 5 km päässä. Sinne tulikin meidän komppanian hevonen hakemaan muonaa ja loppumatkan pääsinkin hevoskyydillä.
Sairaalassa oloaikana Erp.12 oli siirretty Vuosalmelta Pyhäjärven pitäjän Riiskan kylään Laatokan rannalle Konevitsan kohdalle rannikkovarmistukseen. Kun Vuosalmi ja Vuoksen linjat yleensä muuttui melkein asemasodaksi, niin vissiin sodanjohto luuli sotamies venäläisen pyrkivän Laatokkaa myöten. Kuten menin toimistoon aamulla, siellä oli Malinen jo ”vastaan ottamassa”, vaikka jäi sairaalaan kun minä lähdin. Oli saanut vääpeliltä kirjeitse uudesta olinpaikasta, joten pääsi tulemaan suorinta tietä. Minä jouduin kiertämään Pyhäjärven eteläpuolitse, kun pohjoispuolta olisi matkaa ollut noin kymmenesosa.
Ei sotamies venäläistä näkynyt ollenkaan Laatokalla, niinpä siellä alkoi vähitellen (siviileitä ei siellä ollut) viljankorjuu, perunatkin olivat jo kasvaneet, mutta niitä ei saanut ottaa, eikä omenoitakaan. Erään kaverin kanssa eräänä iltana pimeän turvin kävimme omenavarkaissa ja jouduimme kiinni. Rangaistus : komppanian kaikki alusvaatepyykki pestävä. Se olikin aiheellista, alusvaatteiden vaihtoa ei ollut koko kesänä. Kyllähän se meidän pyykkääminen jäi muuripadassa keittämiseen, kaipa täit sielläkin väheni.
Kun sitten syyskuun 5:pvä tuli aselepo, alkoi kiireinen viljan korjuu ja saatiin ottaa uusia perunoita sekä omenia. Puitu vilja lähetettiin kuorma-autoilla lähimmälle rautatieasemalle, mutta perunapeltojen lopullista kohtaloa en muista, minä ainakaan en ollut perunannostossa.
Sieltä tulikin sitten siirto länsikannakselle, mutta paikkakunnan nimeä en muista. Yhden yön kerkesimme olla uudessa paikassa kun tuli välirauha.(18.9.-44). Niinpä meidän pataljoonan tehtävänä oli luovuttaa paikkakuntia Jääske-Imatra suunnalta. Tulimme Imatran-kosken kautta Simpeleen asemalle. Aika jonka käytimme tähän matkaan, ei ole muistissa. Simpeleessä olimme kuitenkin illalla ja aamulla piti alkaa lastaus pohjoisen matkaa varten, saksalaisia varten, saksalaisia ajamaan pois Pohjois-Suomesta. Aamulla tuli tieto päämajasta, että ei toisen divisioonan yksiköitä lähetetä pohjoiseen, kun Kannaksella oli suuret tappiot. Siitä hyvillä mielin käännyttiin Imatralle päin ja tultiin Ruokojärven pitäjän Syyspohjan kylään. En muista minkä aikaa siellä olimme, siellä kuitenkin Erp.12. lopetettiin, vanhat miehet pääsivät siviiliin ja –25 syntyneet siirrettiin jr.7. joka oli rauhan aikana toimiva yksikkö.
Syyspohjaan tuli sairaalasta Huupposen Marttikin, hyvin oli ”toipunut”, haitariakin osasi soittaa ihan kuin ennenkin. Me, jotka jäimme vielä armeijaan, siirryimme Immolaan j.r.7. siellä reserviläisiä alkoivat kotiuttaa. Rykmentinkomentaja lausui ”jäähyväispuhetta”, mekin olimme kuuntelemassa (eversti A. Ehrnrooth). Kyllä kai hän kiitteli miehiä, mutta mieleeni jäi mm. tämä: ”karrhu ei ole vielä kaadettu, ei panna miekkaa tuppeen”. En muista minkä aikaa olimme Immolassa, mutta lumi tuli maahan siellä olo aikana.
Immolassa oli vain työpalvelusta, en muista mitä muut tekivät, mutta minä ja yksi kaveri Kurikasta hoidimme hevosia, en vain muista montako niitä oli. Immolasta osa meistä siirrettiin Mikkeliin ja osa Jyväskylään, minä Jyväskylään. Jyväskylässäkin minä olin jonkin aikaa hevosmiehenä. En muista oliko ne samoja hevosia kuin immolassakin, enkä muista sitäkään millä kulkuneuvolla mentiin Jyväskylään, siellä löytyi hevosillekin töitä, asemalta ajettiin ampuma- ym. sotatarvikkeita Seppälänkankaan (asemalta) asevarikolle.
Jouluksi päästivät lomalle. Kotiväki oli silloin Kangaslammin Joutsenlahden kylässä, Uuno Vänttisen talossa.
31.12 –44 päättyi nostomiespalvelus kestettyään 445 vuorokautta ja 1.1.45 alkoi varusmiespalvelus jr.7. 6. komppaniassa edelleen Jyväskylässä.
Maaliskuulla –45 oli ensimmäiset eduskuntavaalit. Silloin vielä pelkäsivät tulevan kapinan, jonka vuoksi asevarikot varmistettiin. Kaksi joukkuetta jäi Seppälänkankaan varikolle ja kaksi joukkuetta Inhan varikolle (minä olin Inhassa). Muuten Inhan asemalla sattui meidän siellä oloaikana junaonnettomuus, pikajuna ajoi asemalla olevan tavarajunan päälle, jota ”sotkua” selvittämään vietiin meidätkin, en muista montako kuoli ja loukkaantui. Inhassa asuimme Tuomasniemen metsäkoululla.
Huhtikuun alussa tultiin takaisin Jyväskylään ja sieltä lähdettiin melko pian Rautjärvelle (itärajalle) mottimetsään. Kaksi mottia päivässä piti tehdä silloinkin, jos teki enemmän, niin lopuista maksettiin ”käypä palkka”. Alkuun erään kaverin kanssa teimme porukassa, mutta kun päivä kului 5-6 mottiin, niin ruvettiin kumpikin tekemään ”omaan pottiin”, niin minä tein 4 mottia päivässä sääsuhteiden salliessa.
Huhti- toukokuun mentiin takaisin Jyväskylään, mutta ei ole muistissa mitä siellä puuhattiin. Kesällä lähdin kerran ”omalle lomalle” Kangaslammin Joutsenlahteen, jossa kotiväki silloin oli. ”loma-aikana” oli komppania siirretty Savonlinnan Aholahteen. Sunnuntai-iltana muiden iltalomalaisten mukana menin laivalla Aholahteen. Laiturilla oli päivystävä upseeri tarkastamassa varuskuntakorttia. Eihän minulla tietenkään sellaista ollut. Seuraavana aamuna piti mennä komppanianpäällikön puhutteluun. Silloin oli jo järjestelyt käynnissä jr.7 kokoontumiseksi Mikkeliin. Kp. kysyi vääpeliltä, että mihin tämä mies on määrätty siirrettäväksi. ”Helsingin komennuskomppaniaan” vastasi vääpeli. ”Ei mihinkään Helsinkiin, tämä mies pannaan pohjoiseen, miinanraivausporukkaan”. Jyväskylässä annoin talvella vääpelille hevoskyydin emäntäkoululle, kun se kävi siellä naisissa, sekö lienee pelastanut miinanraivauksesta.
Niin sitä minä pääsin Helsingin junaan ja siellä Helsingin komennuskomppanian vartio-osastoon. Muutaman viikon päästä tuli sinne pataljoonan komentajan rangaistusmääräys: 12 vrk arestia, syy luvaton poistuminen majoitusalueelta. Kom. kompp. päällikkö otti kuulusteluun, että minkälainen tapaus oli. No minä, että kävin iltalomalla ilman lupaa. Meinasi, että on tämä siitä kohtuuton rangaistus, minä muutan tämän suoritettavaksi palvelusvelvollisuudella. Niinpä minä olin 12 yötä putkassa, päivät palveluksessa ja ruokalassa sai käydä syömässä, mutta tukka kuitenkin leikattiin kaljuksi.
Helsingissäkään ei ollut muuta koulutusta, kuin uusien kivääriotteiden opettelua, meidän koulutuskeskuksesta oppimamme sotamies saksalaisen malli piti opetella sotamies venäläisen mallin mukaan, hihnasta olalle, saksalaismalli oli rivistöjärjestys. Kivääriotteita tarvittiin, vartio-osasto oli aina kunniakomppaniassa kun sellaista tarvittiin. Malmin lentokenttä, oli silloin Neuvostoliiton valvontakomission käytössä, siellä kävimme usein kärräämässä halkoja lämpökeskukseen. Oli ”pianojen” ym. haalausta muuttaville, asekätköjen ”evakuoimista” ym. työpalvelua vartiointitehtävien lisäksi.
Mikko-veli katosi Kannaksella kesäkuussa –44. Odotin vankien palauttamisen yhteydessä palaavan Mikonkin, mutta kun sitä ei tapahtunut, niin ylemmät instanssit päättivät ”kadonneena kuolettaa”, niinpä kesällä –45 hänet siunattiin tuntemattomaan leposijaan Kangaslammin sankarihautaan, jossa hänen laattansa Kangaslampilaisten sankarivainajien joukossa. Joulukuun 16 pnä –45 päättyi sitten 350 vrk kestänyt varusmiespalvelus, eli yhteensä armeijan harmaissa sain olla ”vain” 795 päivää.
Kotiväki oli tuohon aikaan edelleen Kangaslammin Joutsenlahdessa, josta kesällä –46 Muhokselle. Muhokselta kymmenen vuoden oleskelun jälkeen tulin Ouluun –56 elokuun 1. Päivänä. Muhoksella tuona aikana rakennettiin uusia rakennuksia pika-asutustiloille sekä voimalaitoksia Oulujokeen.
 Oulussa tammikuulla –89 
submitted by penttihille80 to Suomi [link] [comments]


2020.02.09 11:24 Aki6 Menetetty vuosikymmen - avautuminen masennuksesta


Epäilen, että olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut viimeiset reilut kymmenen vuotta. Ajattelin avautua täällä ongelmista, nyt kun masennus on helpottanut vähän. Olen tässä vuosien mittaan ehtinyt ajatella paljon masennustani ja sen syitä.

Kaikki varmaan alkoi peruskoulun aikaisesta koulukiusaamisesta, mikä ei kovinkaan yllättävää ole. Peruskoulun 4. - 6. luokilla olin koulukiusattu. Olin hyvä koulussa ja arvosanat oli hyviä todella pienellä vaivannäöllä. Tämä yhdistettynä hiljaisehkoon ja rauhalliseen luonteeseen totta kai teki minusta hyvän kohteen kiusaamiselle. Minua haukuttiin nörtiksi, olin se jota välitunneilla tönittiin ja se jota ei pyydetty mukaan hengailemaan välituntisin. Ei varmaan tule yllätyksenä, että pikkuhiljaa lopetin samalla luokalla olevien "kaverien" kanssa olemisen vapaa-ajalla. Aloin keksimään tekosyitä "kaverien" välttämiseen vapaa-ajalla. En ole muistaakseni 6. luokan jälkeen viettänyt aikaa kaverien kanssa vapaa-ajalla. Eihän sitä 10-12 -vuotiaana osaa käsitellä tämmöisiä asioita; ehkä tuolloin menetin jonkinlaisen luottamuksen muihin ihmisiin ja aloin välttelemään muita.

Yläasteelle mentäessä koulukiusaaminen väheni ja loppui melkein kokonaan, mutta olin edelleen se luokan nörtti jota voi piikitellä. Minulla ei tosiaan ollut yhtäkään oikeata kaveria. Toki juttelin joidenkin koulutoverereiden kanssa välituntisin, mutta jonkinlainen ystävyyteen kuuluva läheisyys puuttui: en esimerkiksi ikinä viettänyt vapaa-aikaa heidän kanssaan. Jos olisin kadonnut maan päältä, ei kukaan sukua lukuunottamatta olisi kaivannut minua - korkeintaan koulussa olisi ihmetelty miksei se tunnollinen poika ole koulussa, hän kun ei ikinä ole poissa koulusta. En tuolloin tajunnut olevani masentunut tai ollut oikein edes tietoinen koko käsitteestä. Nyt jälkikäteen se tuntuu ilmiselvältä. Aloin pakenemaan todellisuutta tietokonepeleihin ja kirjoihin, sillä niiden valetodellisuus tuntui paljon paremmalta kuin oikea elämä. Arkipäiväni kulku oli hyvin yksinkertainen: aamulla kouluun, koulun jälkeen iltaan asti tietokoneella tai kirjaa lukien. Käyttäytymiseni alkoi muuttua ja asiat jotka ennen olivat mieluisia eivät enää kiinnostaneet. Lopetin urheiluharrastuksen, ja naapurissa asuvien lapsuudenkavereiden muuttaessa toiselle paikkakunnalle olin onnellinen ettei tarvinnut enää mennä ulos leikkimään heidän kanssaan.

Luonnollisesti tästä ihmiskontaktien puutteesta seurasi se, että minun sosiaalisten taitojen kehitys jäi vähäiselle. Mitä enemmän olin yksin, sitä huonommin osasin sosialisoida muiden ihmisten kanssa. Huomasin tämän itsekin, ja ehkä ensimmäisen kerran tajusin jonkin olevan vialla oli kun sisarukseni kanssa riidellessä hän tiuskaisi minulle "Ainakin mulla on kavereita toisin kuin sulla". Tuo lause oikeasti satutti ja se pyöri päässä pitkään. Ratkaisin ongelman pakenemalla tietokonepeleihin kunnes huolet unohtuivat.

Yläasteen jälkeen en pitänyt mitään yhteyttä vanhoihin luokkatovereihin. Lukiossa ei mikään juurikaan muuttunut, paitsi tietysti kiusaamista ei enää ollut. Tutustuin uusiin ryhmätovereihin ja meistä tuli, ei ehkä ihan kavereita, mutta ainakin hyvänpäivän tuttuja. Oli ainakin ihmisiä, joille jutella lukiolla. En edelleenkään viettänyt vapaa-aikaa kenenkään kanssa vaan nyhjötin kotisohvalla pelaamassa. Joskus näihin aikoihin kuulin tai luin masennuksesta ja totesin oireiden sopivan minuun. En kuitenkaan halunnut myöntää itselleni, että minulla on ongelmia. Jatkoin vain ongelmilta pakenemista. Myös sosiaalisten taitojen puute vain paheni. Sillä välin kun muut nuoret harjoittelivat vapaa-ajallaan sosialisoimista, minä olin yksin kotisohvalla. Minua alkoi jännittämään ja ahdistamaan sosiaaliset tilanteet.

Lukion jälkeen taas ei mitenkään suuresti yllättänyt etten pitänyt yhteyttä ryhmätovereihin. Kävin intin ja pääsin yliopistoon opiskelemaan. Eipä sekään kovin hienosti mennyt: en tietenkään mennyt mihinkään ensimmäisten viikkojen juhliin mukaan, koska pelkkä ajatuskin jo ahdisti. Siispä minulta jäi opiskelukavereihin tutustuminen väliin käytännössä kokonaan. Jälleen muutamasta opiskelutoverista tuli puolituttuja, joille tulee juteltua kursseilla. Näihin aikoihin onnistuin myöntämään itselleni, että minulla on todella pahoja mielenterveysongelmia, mutta en tiennyt miten hakea apua, enkä oikein halunnutkaan. Minua ahdisti sosiaaliset tilanteet, miten voisin mennä puhumaan asiasta ammattilaiselle, kun se asioista puhuminen on se ongelma? Yhtä hyvin voisi pyytää jalkansa murtanutta lähtemään juosten sairaalaan.

Itsetuhoiset ajatukset ovat olleet läsnä pitkään. Muistaakseni joskus lukio aikoihin aloin silloin tällöin ajattelemaa, että jos asiat menee huonosti niin ainahan voin tappaa itseni niin välttää ongelmat. En muista milloin olisin ajatellut tulevaisuuttani seuraavaa päivää pidemmälle: en nähnyt itselläni mitään tulevaisuutta. Vähitellen elämä alkoi tuntumaan merkityksettömältä. Masennusta voisi kuvailla siten, että kaikki on "harmaata". Tarkoitan tällä sitä, että mikään ei tunnu miltään. On toki hetkiä jolloin naurattaa ja on iloinen hetkellisesti, mutta kokonaisuutena ei ihminen ole onnellinen. Eikä ne iloisetkaan hetket ole kovin voimakkaita. Kaikki tunteet ovat ikään kuin vaimennettuja, edes suru tai viha ei ole voimakas tunne masentuneelle. Kaikki on vain sitä samaa. Olen masentunut, koska olen yksinäinen ja olen yksinäinen, koska sosiaaliset taitoni ovat kateissa, koska olen yksinäinen.

Tämä välinpitämättömyys kristallisoitui mielessäni eräänä aamuna kun ajoin kesätöihin autolla. Lähin ohittamaan edellä ajavaa hidasta traktoria, mutta arvioin ohitusnopeuden ja -matkan väärin. Vastaan tuli auto juuri kun olin traktorin rinnalla vastaantulevien kaistalla. Vastaantuleva auto tuli kohti 100 km/h ja minullakin oli 120 km/h lasissa. Auto tuli kohti niin nopeasti, etten ehtinyt ajattelemaan mitään. Vastaantuleva auto kuitenkin mahtui ohi juuri ja juuri tienpientareen kautta, ja selvisin töihin ilman kolhuja. Tämä läheltäpiti-tilanne ei oikein tuntunut miltään. Ajattelin vain, että kylläpäs oli lähellä. Edes syke ei oikein noussut. Koko työpäivän mietin vain miksi en ole järkyttynyt tai miksi en ole huojentunut siitä ettei mitään käynyt. Joskus myöhemmin ajattelin, että olisinpa osunut vastaantulevaan. Tajusin ajattelevani itsemurhaa tosissani.

Itsemurhan ajatteleminen tuli ajan myötä yhä yleisemmäksi, kunnes ajattelin sitä päivittäin. Keittiössä saatoin tuijottaa keittiöpuukkoa kädessä miettien josko vetäisin ranteet auki tai yrittäisin lävistää sydämeni. Autolla ajaessa en käyttänyt turvavyötä toivoen salaa joutuvani kolariin ja kuolevani. Kun vastaan ajoi tiellä rekka, mietin nokkakolarin aiheuttamista.

Eräänä päivänä kyllästyin näihin jo pari vuotta jatkuneisiin itsetuhoisiin ajatuksiin. Mieleeni tuli idea parantumisesta: jos kerran ajattelen itsemurhaa, niin miksen yrittäisi muuttaa elämääni, eihän ole mitään menetettävää jos vaihtoehtona on kuolema. Jos parantuminen ei onnistu niin ainahan sitten voi hypätä junan alle. Jotenkin tämä ajatus toi toivoa paremmasta ja masennus alko hälvenemään. Olen yrittänyt nyt muuttaa elintapojani ja hiljattain uskaltauduin jopa yökerhoon tanssilattialle. Yllättäen nautin tanssimisesta yökerhossa suunnattomasti, mikä on jotakin joka vanhalle minälleni olisi täysin käsittämätön ajatus. Ehkä tämäkin avautuminen on jonkinlainen askel parantumiseen.

Netissä usein jaellaan masentuneille neuvona, että "lopeta masentuneena oleminen". Vaikka tämä onkin huono neuvo, niin onhan siinä totuuden perää. Toimi minulla, joskin siihen meni 10 vuotta. Totuus on, että masentuneelle juuri tämä elämäntapojen muuttaminen on vaikeaa, minkä takia tämä neuvo ei toimi. Parantuminen olisi paljon helpompaa jos joku auttaisi.

Näin jälkikäteen mietittynä tämä masennus olisi vältetty ihan vain sillä, että koulukiusaamiseen olisi puututtu peruskoulussa. Mutta siihen ei puututtu, vaikka opettajat varmasti tiesivät sitä tapahtuvan. Kerran välitunnilla eräs opettaja näki minut nojailevan yksin koulun seinään ja tuli kysymään minun nimeäni ja millä luokalla olen. Tajusin jo tuolloin, että hän oli huolissaan minun yksinäisyydestä. Mutta apua ei tullut. Peruskoulun viimeisessä vanhempainvartissa luokanopettajani oli todennut vanhemmilleni toivovansa minun löytävän kavereita yläasteella. Eli hänkin tiesi tilanteestani. Mutta hän ei tehnyt mitään. Ehkä opettajat eivät pitäneet kiusaamista tarpeeksi vakavana? Eihän se kiusaaminen tosi asiassa ollutkaan kovin vakavaa minun kohdalla, olen lukenut monia tarinoita paljon pahemmista tapauksista. Mutta kiusaaminen silti jättää pysyvät arvet ja mielenterveysongelmilla tuppaa olemaan lumivyöry-efekti; ne kasautuvat ja kasautuvat kunnes kriittinen piste saavutetaan ja henkilö on köyden jatkona yksiössään.

Kukaan ei ikinä ole huomannut, tai ainakaan tuonut sitä ilmi, että olen masentunut. Vaikutan ulospäin melkoisen normaalilta, vaikkakin hieman ujolta ja vetäytyneeltä. Opiskelen yliopistossa ja pukeudun siististi. En näytä tai vaikuta, siltä stereotyyppiseltä hikikomerossa majailevalta nörtiltä. Olen myös oppinut vuosien mittaan peittelemään tunteitani hyvin.

Pahoittelen, jos teksti on sekavaa. Kirjoitin vain mitä mieleen tuli. Ehkä veressä on vielä eilisestä sen verran alkoholia, että tämänkin uskalsin kirjoittaa. Toivottavasti tästä on apua jos joku lukija sattuu kärsimään samankaltaisista ongelmista.
submitted by Aki6 to Suomi [link] [comments]


2020.02.08 12:48 elskuboss Höyrytetyt kinkut

No, Seymour, tein sen huolimatta ohjeistasi. Ah, superintendentti Chalmers, tervetuloa. Toivottavasti olet valmis unohtumattomaan lounaaseen. Joo. Voi, eids! Paistoni on pilalla! Mutta entä jos ostaisin pikaruokaa ja naamioin sen omaan ruoanlaittoon? Ohohoho, ihanan paholainen, Seymour. Uh- Skinner hulluilla selityksillään, superintendentti tarvitsee lääkitystään, kun hän kuulee Skinnerin tylsät liioittelua, kaupungissa tulee olemaan ongelmia tänään! Seymour! Superintendentti, venytin juuri vasikkaani ikkunalaudalle. Isometrinen harjoitus. Haluatko liittyä minuun? Miksi uunista tulee savua, Seymour? Tuu! Se ei ole savua, se on höyryä. Höyryä höyrytetyistä simpuista, joita meillä on. Mmm, höyrytetty simpukat! Vau. Superintendentti, toivon että olet valmis suolaista hampurilaisia. Luulin, että meillä oli höyrytetty simpukat. D'oh, ei! Sanoin höyrytettyjä kinkkuja. Sitä kutsun hampurilaisiksi. Kutsuitko hampurilaisia ​​höyrytettyjä kinkkuja? Joo. Se on alueellinen murre. Uh-huh. Mikä alue? Uh, New Yorkin osavaltio. Todella? Olen kotoisin Uticasta, enkä ole koskaan kuullut kenenkään käyttävän ilmausta "höyrytettyjä kinkkuja". Ei, ei Utica, ei, se on Albany-ilmaisu. Näen. Tiedätkö, nämä hampurilaiset ovat melko samanlaisia ​​kuin ne, jotka heillä on Krusty Burgerissa. Ohohoho, ei! Patentoidut Skinner-hampurilaiset! vanha perheen resepti. Höyrytettyihin kinkkuihin. Joo. Kyllä, ja kutsut heitä höyrytettyinä kinkkuina huolimatta siitä, että heidät on selvästi grillattu. Ye- eh- Sinä et Yksi asia minusta Anteeksi yksi sekunti. Tietysti. AAAAAA Hyvin, se oli upea. Hyvä aika oli kaikilla, olen kakkos. Kyllä, minun pitäisi olla Hyvä lordi, mitä siellä tapahtuu? Revontulet. Uh- Revontulet?! Tällä vuodenaikana, tällä kellonajalla, tässä maan osassa, lokalisoitut kokonaan keittiöösi? Joo. Voinko nähdä sen? Ei. Seymour! Talo on tulessa! Ei, äiti, se on vain reittivalot. No, Seymour, olet outo kaveri, mutta minun on sanottava, että höyryt hyvää kinkkua. Auta! Auta!
submitted by elskuboss to LakkoPostaukset [link] [comments]


2019.09.08 07:48 lowresolutionnick /Ihan pirun pitkä avautuminen. Vakava mutta saa vitsailla.

Muiden avautumisista insipiroituteena ajattelin itsekkin avautua. Jotkut yksityiskohdat on muutettuja identiteettini suojaamiseksi.
Kaikki ei rakasta äitejään. Itsellä se on joku säälin, katkeruuden ja välittämisen muoto. Antakaa vähän avaan: Synnyin perheeseen jossa isä oli saatananmoinen autisti mutta fiksu ja äiti taas pirun tyhmä mutta hyvä sosiaalisilta taidoiltaan. Kaikki meni hyvin siihen asti kun äiti oli jättämässä isääni niin isä teki white collar-rikoksen ja sai siitä massia itelleen niin paljon että sai äitini jäämään. Olin tässä vaiheessa viisivuotias. Noh, tämä ratkaisu kesti jonkun pari vuotta ja äiti oli rahojen käyttämisen jälkeen taas jättämässä isääni. Isänihän teki uudestaan samantyyppisen rikoksen ja jäi kiinni, joutu linnaan ja äiti jätti hänet.
Tästä alkoi sitten äitini nuoruuspyöritys. Ensimmäiseksi vietiin jonnekkin Lapin perukoille meidät ja meitä oli tässä vaiheessa se kolme lasta. Uusi puoli-isäni ei tykännyt minusta yhtään ja pyöritteli minua ollessani ihan lapsi. Kai äiti sanoi jotain vastaan mutta oli liian tyhmä ja heikko sellaiseen. Tähän aikaan sisältyy väkivaltaa ja jonkun verran seksuaalista hyväksikäyttöä.
Tätä ei kuitenkaan kuin pari vuotta jatkunut. Siirryimme tästä Etelä-Suomeen uuden puoli-isän luokse. Tämä oli oikein kunnollinen työssäkäyvä kundi mutta äitini repi hänen psyykkeen pirstaleiksi parin vuoden aikana mitä olimme siellä. Äitini jätteli vuokria maksamatta ja kaikkea muuta omituista, jolloin tämä puoli-isä alkoi vetää viinaa kaksin käsin. Eipä mennyt kauaakaan, kun äiti taas sanomatta mitään oli ottanut muuttoauton ja lähdimme ennenkuin hän oli tullut työstä.
Palasimme kotikaupunkiini ja tässä vaiheessa aloin jo ensimmäisellä luokalla olemaan poissa koulusta koska äitini ei tiennyt edes missä lapset menee kouluun. Eipä aikaakaan kun uudet miehet alkoivat taas pyörimään äitillä ja aloitin taas koulun. Jonkun verran kiusattiin uutena lapsena koulussa mutta näin jälkeenpäin voin sanoa että oli itsessä hyvin paljon vikaa tuossa. Tai minkä verran lapsessa nyt voi olla vikaa vanhempiensa jälkeen. Tässä vaiheessa biologinen isäni oli vapautunut vankilasta ja oli eronnut sen ulkomaalaisesta vaimostaan. Tappoi itsensä. Aika vähän muistikuvia näistä vuosista. En kai ollut melkein koko lukuvuonna koulussa ja pääsimme vihdoin sosiaaliviranomaisille. Pitkä prosessi kun kävin perheterapiassa sen puoli vuotta. Kerroin kaiken ja sanoin että haluan pois äitini luota. Kukaan näistä naisista ei ottanut minua tosissaan. Tässä vaiheessa aloin itsekkin jo puhua itsemurhasta. Eikä kukaan ottanut tosissaan.
Mikään ei muuttunut, lähdettiin uuteen asuntoon ja uuteen puoli-isään. Tämä mies oli oikea alkoholisti. Sain jonkun verran kouppaus välineitä uudessa koulussa kun löysin kavereita mutta olin vieläkin hyvin omituinen. Ruokaa ei ollut talossa tarpeeksi tässä vaiheessa kuudelle lapselle. Ostin itselleni mummolta ja vaarilta saamoilla rahalla leipää ja maitoa itselleni jota annoin joskus veljilleni. Ruokaa oli vain vanhemmilleni ja heidän uusille lapsilleen. Tätä ei jatkunut taas hirveän pitkään vaan lähdimme taas asuntoon kun äitini ja alkoholisti-mies olivat saaneet itselleen häädön. Onneksi he erosivat samalla.
Tämän jälkeen kukaan julkinen tai yksityinen ei enää halunnut äitiäni loisimaan omiin kämppiinsä vaan lähdettiin maalle asumaan. Uusi koulu, uudet kasvot taas. Nyt yritettiin taas vähän kiusata mutta olin aika kovettunut tässä vaiheessa ja parin paini kerran jälkeen kukaan ei uudestaan yrittänyt. Tosin ei kiinnostanut enää olla tässä koulussa vaan aloin käymään kotikaupungissani asti koulussa. Koska tässä vaiheessa tein juuri niinkuin itse halusin. Ylä-aste meni juuri niinkuin kaikilla yhteiskunnan alasakilla. Aloin lintsaamaan, vetää kaljaa ja tupakoimaan. Tässä vaiheessä äiti löysi taas uuden miehen ja uusi muutto. Tällä kertaa menimme jonnekkin hevonvitunperseeseen mökkiin jossa ei ollu edes vessaa. Rotat juoksi seinien välissä. Tämä herra oli lestadiolainen ja se näkyi kyllä. Koko paikassa ei saanut olla televisiota paitsi videoita varten (=pornoa koska osasin tiirikoida ikivanhat lukot). Samainen puoli-isä kielti minua menemästä lukioon koska siellä olevat ihmiset ei tee oikeita töitä. Päätös joka tulee kummittelemaan minua vielä.
Tässä vaiheessa mittani oli täysin täynnä ja olin sitä verta paljon saanut mielenlujuutta että karkasin kotoani. Menin mummoni ja vaarini luokse ja nekin oli katsonut meininkiä niin että jotain pitäisi tehdä. Mutta niiden oma lapsi oli tappanut itsensä niin eivät enää uskoneet itseensä. Äitini yritti manipuloida minua takaisin pari kertaa mutta olin koko lapsuuteni katsellut sitä että mikään temppu ei enää minuun tehonnut. Veljeni sai käännytettyä kuitenkin isovanhempiani kohtaan johon päästään vielä. Palasin vanhaan kouluuni ja kaikki meni juuri niinkuin olettaisi. Poltin vähän tupakkaa, join ja juoksin tyttöjen perässä mutta kun menin kotiin niin joku välitti. Se oli kivaa vaikka minua ärsytti. Pelattiin joka ilta vaarin kanssa shakkia ja juteltiin.
Tämän jälkeen lähdin ammattikouluun ja muutin ensimmäistä kertaa omilleni kaverini kanssa. Oli aikamoista juomista koko homma. Olin oppinut koko elämäni lintsaamaan ja näinhän se sitten lopulta meni. Onneksi tuli kutsunnat ja jouduin inttiin. Alkuperäinen suunnitelma oli päästä puolella vuodella mutta lopulta pakotettiin AUK ja siitä sitten RUK. Opetti paljon ja tulin ihan uutena miehenä takaisin. Elämäni vielä hienoin muisto tulla vänrikin nappuloiden kanssa ylennyksestä ja vaari tuli vastaan niin ylpeänä. Hän oli joutunut tulemaan kasarmille koska olin unohtanut siviilikengät, tottakai.
Laitoin elämäni kuntoon, hommasin muijan ja aloin tekemään jotain hanttiraksahommia. Tästä aina ylenin aina vain eteenpäin ja lopulta pääsin eurooppaan isoon teknologiayhtiöön töihin. Tässä vaiheessa vaarini oli joutunut sairaalaan. Kerettiin vielä yksi puhelu tekemään ennenkuin hän kuoli jossa viimeisenä sanoina sanoin äijälle että rakastan sitä. Varmaan ensimmäinen ja viimeinen kerta sitten ihan lapsuuden. Se oli varmaan kovin paikka siihen mennessä.
Siirryin takaisin kotikaupunkiini kun sain työtarjouksen teknologia firmalta siellä. Elämä oli hyvää ja aloin opiskelemaan samalla lääketiedettä töiden ohessa. Yritin pari kertaa lääkikseen enkä päässyt sisälle. Tässä vaiheessa aloitin oikeasti hyvän parisuhteen jossa tuntui että tuon kanssa menen naimisiin.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan; saamme uuden pomon ja se alkaa tekemään töistämme aina vain vaikeampia. En ole tottunut elämäni aikana olemaan hiljaa tollaisissa tilanteissa, avaan suuni pariin otteeseen. Joudun uusien pomojen silmätikuksi ja alkavat tosissaan hiillostamaan minua pihalle. Saattoivat joskus esimerkiksi soittaa työterveyteen ettei minulla ole asiaa sinne tai nuhdella minua kaikkien kuullen. En taivu.
Keksivät lopulta syyn irtisanoa työsuhteeni ilman varoitusta ja vien asian liittoon. Tässä kuitenkin kestää vuosia. Vaivun masennukseen ja otan painoa. Yritän uudestaan lääkikseen ilman tulosta ja asiat alkaa olla todella huonosti. Ainoa hyvä parisuhteeni loppuu. Joudun muuttamaan kaverin luokse koska en edes pysty etsimään itselleni kämppää. Otan lisää painoa ja öisin kun en saa nukuttua alan googlettelemaan tapoja kuinka tappaa itseni helposti.
Tätä jatkuu pari vuotta, yritän parhaani mukaan lukea vieläkin lääkikseen tuloksetta. Ammattikoulun todistuksella, kiitti äiti. Tässä vaiheessa alkoi usko ruveta loppumaan kaikkeen mutta eräs kaveri ketä olin auttanut ja oli muuttunu hipiksi tarjosi psilobiinisieniä. Olin lukenut niistä ja ajattelin että mikäs tässä konkurssissa. Auttoivat, näin kauniita ja hirveitä asioita mutta loppui itsemurhan ajatteleminen.
Olin asunut veljeni kanssa samassa kämpässä mutta nyt hän päätti puukottaa minua selkään ja irtisanoi oman sopimuksensa niin että jouduin maksamaan koko vuokran yksin ja jouduin muuttamaan omaan autooni. Sisaruksista sen verran että kaikilla on enemmän tai vähemmän mielenterveysongelmia, mutta oman ainoan biologisen veljen kanssa ei olla puhuttu 10 vuoteen koska vaarini kuoleman jälkeen alkoi sen muistoa paskomaan.
En jäänyt kuitenkaan kodittomaksi mutta asiat nyt olivat semiperseellään vieläkin. Kaveri tarjosi uudestaan sieniä. Se oli sellainen kokemus että en voi sitä kuvailla. Laihdutin 20 kiloa ja aloin lukemaan tosissaan pääsykokeisiin, ja pääsin lääkikseen. Tämän jälkeen jouduin vihdoin oikeuteen tästä työtaistelusta. Yritys mitä oli vastassa oli yksi maailman isoimpia firmoja ja lakiedustus oli Suomen kovinta. Voitin.
Aloitin koulun ja tein syksyn aikana 50 opintopistettä. Elämällä on kuitenkin toisia suunnitelmia. Mummoni joutuu sairaalaan ja alkaa olemaan todella huonossa kunnossa. Käyn katsomassa opintojen ja töiden ohessa viikottain. Viimeinen kun näen niin puhutaan monta tuntia ja pidän häntä sylissä, pyytää että lasken hänet makaamaan ja kuolee siihen.
Vajoan. Mikään ei tunnu enää miltää. Kaikki ihmiset ketkä on olleet minulle tärkeitä ovat kuolleet. Lopetan kursseilla käymisen. Yöt menee taas itsemurhaa ajatellessa. Soitan kaverille että voitko hommata minulle taas sieniä.
Nyt on pari viikkoa siitä kun kävin. Oli erittäin kaunis trippi ja aloin taas laihduttaamaan, ehkä löydän taas sen elämän kipinän mutta en halua enää kuolla. Nyt olen jo vanha mies mutta kohta kouluun takaisin ja ehkä se elämä tästä :)
Kiitos kun luit.
TLDR: Kukaan ei puuttunut äitini ääliömäiseen käytökseen joka tuhosi kaikkien hänen lastensa elämän enemmän tai vähemmän. Itsemurhan ajatteliminen ja siitä sienillä ylitsepääseminen. Ehkä poistan kun tulen liian tietoiseksi tästä.
submitted by lowresolutionnick to Suomi [link] [comments]


2019.09.07 21:31 BlueberryFairie Tunteiden purkua

Mulla nyt on vaan sellanen olo, että haluun purkaa tuntojani. Anteeks jo etukäteen.
Mua on kiusattu alakoulusta lähtien. Eka se kiusaaminen oli vaan sellaista et mut jätettiin huomiotta, kaiken ulkopuolelle. Sit huomasin, että etenkin tytöt puhui seläntakana kaikenlaista. Päin naamaa kyllä oltiin kivoja, mutta heti kun käänsin selkäni niin alkoi paskan jauhaminen. Poikien kiusaaminen oli suorempaa, eli mua haukuttiin milloin rumaksi, milloin läskiksi mutta sentään ne teki sen päin naamaa. Muistuu mieleen eräs liikuntatunti kun jouduttiin pariutumaan poikien kanssa, jouduin erään pojan pariksi, joka kieltäytyi koskemasta minuun. Oloni oli tuossa vaiheessa sellainen etten tuntenut enää itseäni edes ihmiseksi. Välillä tuntuu, että koko "naiseuteni" vietiin tällä pois. En osannut olla tyttö, mutta selkeästi en Poikakaan, koska hekään eivät suostuneet ottamaan minua mihinkää mukaan. Vietin aikani siis yksin, usein pelaten kotona joko nes:llä tai pleikalla.
Oli helppo uppoutua mielikuvitusmaailmaan jossa olin sankari. Haaveilin siitä usein. Koulussa sain vain paskaa niskaan myös opettajalta, joka aika suoraan otti minut varoittavaksi esimerkiksi luokan eteen jos en osannut jotain. Niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin luin kirjaa liian läheltä. Ei tuntunut kivalta. Oma isäni on alkoholisti. Välillä pelkäsin äitini puolesta. Vaikka myöhemmin olen ymmärtänyt myös isäni olevan sairas, ei lapsuuteni ollut helppo. Välillä minua surettaa enemmän se, että isästä on kivojakin muistoja kuin se, että kuinka paska isä hän osasi olla. Olisi helppo vain lohduttautua sillä ajatuksella että toinen on paska ihminen, mutta aikuisuuteen kuuluu kai se että osaa katsoa asioita toisenkin kantilta; isäni joka oli kerran jättänyt itsemurhaviestin keittiön pöydältä jonka sain löytää ekana. Hän ei tehnyt sitä mutta selkeästi oli ajatellut asiaa useasti. Silloin en osannut reagoida asiaan. Olinhan vasta 13v.
Nopeasti aloin kiinnostua itseni vahingoittamisesta. Otin vinkkiä tv:stä dokumenteista missä käsiteltiin anoreksiaa ym. Lopulta päädyin irrottamaan ihokarvanpoistolaitteesta teriä, ja aloin viillellä itseäni käsiin. Kuitenkin huomasin, sen tuovan huomiota vaikka piilotin kaiken useasti pitkiin hihoihin. Aloin lopulta viillellä paikkoihin jotka eivät olleet näkyviä, kuten sisäreiteni. Haaveilin usein itseni tappamisesta ja ajattelin että tekisin sen lääkkeillä. Kerran nappasinkin vanhempien kaapista jotai lääkettä ja isän viinapullon, mutta päädyin oksentamaan kaiken ulos pakosta.
Kukaan lähelläni ei ollut kiinnostunut miten minulla menee. Uskoin sen todella ettei kukaan rakastanut minua. Ajattelin että ehkä he sitten muistaisivat minut jos olisin poissa, mutta olin kuitenkin liian pelkuri tekemään itsaria.
Aloin pian tuntemaan ja kuulemaan harhoja 16v. Ne olivat aika harmittomia aluksi. Lopulta oli kuin loputon kasetti olisi pyörinyt pääni sisällä ja hahmot haukkuivat minua jatkuvasti ja käskivät minua vain lopettamaan kaiken. Milloin olin feikki ja huomiohakuinen, toisaalta taas laiska. Voittaa en voinut. Aloin nähdä myös asioita, jotka kyllä tunnistin epätodellisiksi mutta en osannut luokitella itseäni mielisairaaksi, sillä koin olevani vain tyhmä ja saamaton.
Minulla oli usein tällainen kuvitelma että ihmiset nauhoittivat minua 24/7. Pelkäsin mennä kouluun koska luulin todella että he aikoivat ilkkua minulle kaikesta mitä tein. Lopulta en halunnut oikein mennä enää uloskaan sillä pääni sisällä kuulin vain kuin ohi kulkevat ihmiset haukkuivat minua mielessään. Jos joku vaivautui kiinnostumaan minusta ajattelin sen vain johtuvat siitä että he halusivat valehdella minulle ja huijata. Uskalsin lopulta puhua asioista lukion terkkarille. Pääsin juttelemaan vihdoin asioista ammatti-ihmisille. Lopulta asiat kuitenkin kääntyi siihen etten halunnut enää ottaa lääkkeitä, jotka saivat painoni nousemaan.
Sain lukion jälkeen koulutuspaikan korkeakoulusta insinööriopinnoille. Olin myös aloittanut ensimmäisen parisuhteeni. Luulin etten tarvitsisi enää ammattiapua. Asia osottautua vääräksi. Lopulta en käynyt edes kääntymässä koulussa. Ja kun olin kuluttanut läsnäoloni loppuun minut potkittiin ulos. En nostanut mitään tukia elin vain vanhempieni tuloilla. Sukulaiset aina ihmetteli outoa tyttöä joka oli aina lukittautunut huoneeseensa. Mutta en halunnut kohdata ketään. En uskaltanut mennä uloskaan muuta kuin tapaamaan poikaystävääni. Tulimme toimeen koska olimme ehkä samanlaisia antisosiaalisiapaskoja. Joka vuosi mietin koska tapan itseni, olin ajatellut hukuttautuvani paikalliseen järveen. En kuitenkaan voinut tehdä sitä koska en halunnut jättää kamalaa taakkaa poikaystävälleni. Suhde isäänikään ei ollut helppo, hän oli jatkuvasti kännissä piti öisin hereillä minua ja äitiä. Lopulta päässäni naksahti lopullisesti ja sanoin asioita joita en koskaan voi ottaa takaisin. Käskin isääni tappamaan itsensä, lopulta itkien huusin että pitääkö minun tappaa itseni. Isä tarttui tuolloin tiukasti käteeni kiinni niin tiukasti että käteni jäi mustelmille. Tiesin tällöin että hän kyllä välitti tarpeeksi mutta ei ehkä osannut ilmaista asiaa.
Elämä oli pelkkää kituuttamista. Tein ehkä parin kuun jaksoissa töitä, paskaduuneja, siivousta. Mutta pää ei kestänyt sitäkään hommaa. Lopulta vanhempani käskivät minun pistää itseni TE-toimiston listoille. Tein sen netissä jossa se oli helppoa. Uskalsin avautua te-tädille ongelmistani. Hän oli yllättävän ymmärtäväinen. Lopulta päädyin nuorten työpajalla. Olin siellä 3v. Sain ystäviä ja voimaa jatkaa eteenpäin. Pääsin uudestaan psykologin juttusille ja siinäkin asiassa päästiin eteenpäin. Lääkitys oli nyt kunnossa ja elämä ja rutiinit alkoi vihdoin voittaa. Olin pitkään kituuttanut vain poikaystäväni takia, mutta vihdoin piti myöntää että pelkäsin kuolemista. Halusin elää. Tuli kokeiltua monet työkokeilut ja lopulta päädyin työhön jossa viihdyin yli vuoden verran. Sitten sanoin että riittää paskaduunit ja hakeuduin opiskelemaan minulle mieleiselle alalle.
Opiskelut alkoi viime kuussa ja olen aika ylpeä itsestäni että olen pärjännyt tähänkin asti. Aluksi luulin etten eläisi edes 24v. Mutta tulipas äsken täyteen 29v. Menossa kohti 30v. En tiedä mikä tän pointti nyt oikein oli mutta mä toivon että tää antaa ehkä samanlaisille jotain toivoakin että asiat voi vielä muuttuakin. Kiitos jos jaksoit lukea.
Tldr: elämä oli paskaa mut nyt ihan jees
Edit: en mää mikkää 30v vielä oo. En osannut eilen ajatella kunnolla. Anteeksi.
submitted by BlueberryFairie to Suomi [link] [comments]


2019.07.10 20:52 kilimomo Asiat on loppujen lopuksi aika hyvin.

Mulla on ollut tosi rankkaa. Siis todella rankkaa viimeiset, no, varmaan yli 15 vuotta. Oon ollut masentunut lapsesta asti. Asiat oli tosi huonosti.
Lapsena nukuin roskien, likaisten vaatteiden, ruoantähteiden ja ötököiden jne. keskellä lattialla. Isä oli just lähtenyt. Äitiä ei kiinnostanut, se oli ollut muutenkin välinpitämätön mua kohtaan lapsuuden. Olin jo tuolloin masentunut, suunnittelin hirttäytyväni portaiden yläpäähän 13-vuotiaana. Kotona ei ollut aina ruokaa koska äiti käytti rahat johonkin muuhun. Keskitalvella ei ollut aina lämmitystäkään. Sairastuin syömishäiriöön, mikä aiheutti omat ongelmansa. Äitiä ei kiinnostanut tippaakaan.
Siitä on nyt melkein 10 vuotta kun muutin pois kotoa. 15-vuotiaana. Ongelmat ei tosin loppuneet siihen. Alaikäisenä äidilläni oli oikeus pankkitiliini ja hän varasti rahani. Opintotuet, osan opintolainasta. Sinisilmäisenä en tehnyt mitään tälle ja nyt on liian myöhäistä. 18-vuotis syntymäpäivänäni otin hänelle kaksi pikavippiä, jotka hän lupasi maksaa minulle takaisin. Ei maksanut. Tavallaan yritin itsemurhaa kun sain uhkauksia luottotietojen menettämisestä. Palasin hyisestä järvestä litimärkänä kotiin ja maksoin vipit opintolainastani pois. Äiti on mulle velkaa yli 6000€.
17-vuotiaana sairastuin psykoosiin. Olin hyvin vainoharhainen ja näin hallusinaatioita. Minulla oli harhaluuloja.
Olin myös rakastunut. Täysin väärään henkilöön. Loppujen lopuksi hän oli minua kohtaan väkivaltainen: läpsi naamalle, tökki mustelmia ja nauroi kun minuun sattui, pakotti seksiin, haukkui lihavaksi, raiskasi monta kertaa... Ja tätä jatkui monta vuotta, kunnes hain apua masennukseeni.
Jäin sairauslomalle ja opinnot jäi kesken. Tästä on kohta 4 vuotta. Kävelin tuolloin päivystykseen ja sanoin että aion tappaa itseni. Sairauslomalla kävin erilaisissa kuntoutuspaikoissa ja juttelin kerran viikossa hoitajalle. Erosin poikaystävästäni kun löysin siihen vihdoin voimia. Löysin uuden rakkauden. Aloitin mulle rakkaan harrastuksen uudestaan. Toki lääkkeitä pitää syödä kolmea erilaista. Ne pitänee mut stabiilina. Toki itsemurha pyörii viikottain päässä mutta ei niin tosissaan kuin ennen.
On hyvin vaikea nähdä miten pitkälle on tullut päästyä mutta kun mietin asiaa tarkemmin... asiat on oikeastaan aika hyvin. No, masentuneena asiat ei tunnu hyvältä mutta järkevästi katsottuna asiat on hyvin. Kärsin kyllä paljon menneisyydestäni. Flashbackeja, painajaisia, keskittymisongelmia, uniongelmia, ylivalppautta, lievää paranoiaa, masentuneisuutta, ahdistuneisuutta, sosiaalisia ongelmia... Mutta kaikesta huolimatta ulkoisesti asiat on hyvin. Henkisesti ei ehkä niinkään vielä, mutta toivon että se muuttuu tässä lähivuosina.
Asun rakkaani kanssa yhdessä, meille on tulossa uusi lemmikki kohta, raha-asiat menettelee, pääsin hyvään kouluun... Oon turvassa. Pärjään. On ihmisiä ketkä välittää musta. Meillä on ihana asunto. En oo yksin enää. Mua ei satuteta tahallaan. Multa ei varasteta.
Masentuneena on vaan helvetin vaikea nähdä sitä että asiat on loppujen lopuksi aika hyvin. Mulla on toiveita tulevaisuuden suhteen, kun ennen olin sitä mieltä että teen itsemurhan nuorena. Haluan töihin, haluan maksaa opintolainani pois, haluan olla onnellinen joskus. Tai ainakin ei-masentunut, jos se nyt on mahdollista enää tässä vaiheessa. Olen vielä työkyvytön mutta toivon että jossain vaiheessa eläkkeen sijaan saisin palkkaa!
Mut hei, asiat paranee pikkuhiljaa. Mä haluan just nyt uskoa siihen.
submitted by kilimomo to arkisuomi [link] [comments]


2019.06.11 17:05 matsnorberg Ihana aamu mökillä

I have written a fictional short story. I want someone to correct it and also say what they think of it. Is it funny, hillarious, childish, sinister, exciting, imoral or outright bad?

Ihana Aamu mökillä
-------------------------------------------------------------------------------------------------
Heräsin jo puoli viideltä johonkin kiivaaseen pörinään tai surinaan. Yritin avata silmäni ottamaan selville mitä pörisi, mutta olin aivan liian uninen. Yritin uudestaan ja onnistuin juuri ja juuri saamaan silmäni auki. Tähyilin uteliaasti huoneeseen. Mikähän saattoi aiheuttaa niin kamalaa hurisemista? Huoneessa oli vielä melko hämärää, jollen nähnyt yhtään mitään, mutta vähitellen silmäni tottuivat hämärään ja lopulta näin sen. Se oli suuri pörröinen ja kiukkuisen näköinen kimalainen, joka pomppasi toisesta seinästä toiseen. En välittänyt kimalaisesta, siihen olin vielä liian väsynyt, ja joka tapauksessa iso aikuinen mies ei saa pelätä kimalaisia.

Otin syvän henkäyksen, hieroin unen silmistäni, ujotin käteni lipastoon ottaakseni parin lyhyettä kalsaria ja panin ne ylleni. Nousin sitten hitaasti sängystä ja menin avaamaan ikkunan hätistelläkseni kimalaisen ulos.

Oli ihana kaunis päivä. Linnut kaartelivat ja visertelivät taivaalla ja nouseva aamuaurinko valaisi kauniisti lahden toisella puolen olevat rantakalliot. Venyin nauttelevasti pitkän hoikan kehoni niin paljon kuin suinkin ja hyppelin muutaman kerran lattialla. Menin sitten kalsarisillani keittiöön valmistaakseni pienen aamupalan. Olin yksin mökillä, koska muut perheenjäsenet olivat kaupungissa. Oli ihanaa olla yksin ja saada käyttää aikaansa aivan niin kuin halusi. Ikkunasta näkyi osa nurmikosta ja lahdesta. Pieni purjevene tuli näkyviin, mikä muistutti minut, että minun oli tänä päivänä määrä tervata oma veneeni.

Syöminen jälkeen lähdin vielä kalsarisillani ulos nurmikolle kuntoilemaan. Seisoin hetken keskellä nurmikkoa tunnistelemassa aamua. Kevyt suvituuli puhalsi miellyttävästi paljasta kehoani vasten. Sitten pinkaisin juoksuun ja juoksin nurmikon ympäri täyttä vauhtia viisitoista minuuttia. Juoksun jälkeen heitin kuperkeikkoja nurmikolla toisen toisensa jälkeen. Sitten juoksin vielä kymmenen minuuttia. Tähän mennessä olin uupunut ja kokonaan hien peitossa. Menin sitten suihkuun pesemään ja sitten pukeuduin työasukseeni ja ryhdyin hommaan veneeni kanssa.

Otin vajasta tervan ja pensselin ja kiikutti ne rannalle, missä vene lojui ylösalaisin hiekassa odottamassa. Mutta en ehtinyt tarttua pensseliin, ennen kuin kuulin kamalan kiljahduksen jostain naapuritalosta päin. Naapuritaloon oli äskettäin muuttanut outo pariskunta. Mies oli lyhyt, vankka ja possumainen, kun nainen taas oli kaunis mutta murheellisen näköisenä. Olin saanut vaikutelman, että mies oli tapana lyödä naista. En pidä miehistä, jotka lyövät naisia tai lapsia. Ei saa lyödä sitä, joka ei pysty puolustelemaan itseään, se ei ole reilu. Oikeastaan seikka ei koskenut minua, mutta sentään -- jos pystyisi puuttumaan ikävään asiaan, miksei tekisi juuri niin? Jotakuta viatonta ihmistä kidutettiin! Olin kyllä voimakas ja jäntevä, enkä epäillyt hetkeäkään, etten pystynyt saada toisen miehen valtaani.

Sitä ajateltuani rupesin kävelemään varovasti naapuritaloa kohti. Kuului läimähdyksiä ja itkua. Mies oli näkyjään vielä kiduttamassa nainen-parkaa. Kuulin käheän miesäänen: "Jos et tottele minua heti, lyön sinua, ettei kukaan enää tunnista sinua. Lyön sinua aivan rikki!" Seisoin aivan oven ääressä puristaen nyrkkini koviksi palloiksi, niin että ne valkenivat. Tartuin sitten ovenkahvaan ja riuhtaisin oven auki. Seissoessani siinä ovensuussa mies nosti hämmentyneenä katseensa minuun.

"Kuka sinä olet?" mies kysyi. "Mitä sinä tahdot?"
"Tahdon että lopetat oitis kidutuksesi", vastasin.
"Kidutus?" mies sanoi törkeän näköisenä. "Asia ei koske sinua. Minulla on oikeus lyödä omaa vaimoani, mitä paljon haluan. Et saa puuttua tähän seikkaan." Kasvoihini levesi pahanenteinen virnistys, ja otin yhden askelman lähemmäksi miestä. "Puutun mitä haluan", sanoin. "Et vielä lyö tätä naista, muuten voi käydä huonosti." Miehen kasvot vääntelehtyivät hirveään törkeään ilmeeseen hänen asettuaan hajareisin keskellä lattiaa odottamassa hyökkäystäni.
"Ala tulla vaan" hän uhkasi. "En pelkää sinua."

Mutta minä selvästi näin, että hän valehteli. Hän oli peloissaan. Sitä näkyi hänen silmissään.
Aloin varovasti kierrellä hänen ympärillään odottamassa oikean hetken hyökätä hänen kimppuunsa.
Hetki tuli, kun mies loi katseensa hetkeksi vaimoaan. Ampaisin eteen ja työnnin molemmat nyrkkini lujasti miehen vatsaan. Mies horjui, muttei kaatunut. Hän oli painava ja roteva. Me aloimme painia toistensa kanssa. Vain lyhyen ajan kuluttua kävi kuitenkin ilmi, että olin paljon vahvempi kuin hän. Hänen lihaksensa olivat velttoja ja possumaisia, kun minun taas olivat jänteviä ja hyväkuntoisia. Pääsin vähitellen yläkynteen ja kun tunsin ajan olevan kypsä, kiersin oikean jalkani hänen vyötäisiin ja riuhtaisin kaikin voimin saman tien, kun työnnin molemmat käteni miehen rintaan. Hänen painostaan ja rotevuudestaan huolimatta hän kaatui ja joutui kehoni alle.

Olin saanut hänet kokonaan valtaani, eikä hän pystynyt hievahtaakaan. Olin voinut tehdä mitä tahansa hänelle, mutta hän vain mulkoisi törkeästi minuun. Mies rimpuili ja sätkytteli otteessani, muttei onnistunut pääsemään minusta irti. Sanoin hänelle: "Lakkaatko nyt kiduttamasta ja lyämästä tätä naista? Jos lupaat, päästän sinut irti." Se oli aivan liian hieno tarjoilu moiselle mäntille, sillä hän vain tuijotti entistä törkeämmin ja sanoi, ettei hän välittänyt minusta ja että hänellä oli oikeus rangaista omaa vaimoaan hänen tahtonsa mukaan.

Silloin suuttuin silmittömästi ja löin miestä neljää kertaa kasvoihinsa. Tuli räikeä punainen tahra joka kohtaan, missä käteni osui. Kiersin sitten molemmat jalkani hänen vyötärönsä ympärille ja puristin niin että teki kipeää. Minulla todella nautin olevani törkeän mäntin avuttomana kehoni alla. Minun teki mieli alentaa hänet oikein kunnolla. Sitä saavuttaakseni sylkäisin häntä kymmenen kertaa kasvoihin ja hieroin sitten sylkeä tasaisesti ja kunnollisesti koko hänen kasvoihinsa. Lopulta löin nyrkkini monta kertaa kovasti miehen vartaloon, niin että siihen tulisi mustelmia. Sen jälkeen päästin hänet irti.

Mies nousi vaivaloisesti lattialta ja tuijotti minua ujosti. Hän ei enää ollut yhtä törkeä kuin ennen. Näkyi selvästi, että hän pelkäsi minua. "Seuraava kerta sinä lyöt vaimoasi, tulen varmasti tappaamaan sinut." sanoin miehelle uhkaavasti. Sitten käännyin naisen puoleen. "Älä ole huolissasi! Miehesi on saanut, mitä hän ansaitsee. Hän ei enää lyö sinua, sen minä lupaan. Jos hän sittenkin löisi, kerro minulle. Tulen heti tekemään hänestä mansikkahilloa."
Nainen vain tuijotti minua, eikä saanut sanaa suustaan. Sitten menin tieheni jättämään pariskunnan miettimään, mitä oli tapahtunut. Olin sangen tyytyväinen tekoani kävellessäni takaisin mökille ja hommaani.
submitted by matsnorberg to LearnFinnish [link] [comments]


2019.02.05 12:16 Ekapoisheitto Rouvien kasuaali seksismi

Pitäisiköhän jonkun opettaa myös keski-ikäisille naisille jotain tästä #metoo -ilmiöstä. Olen nyt taas ollut vajaan puolivuotta sellaisessa työryhmässä missä näitä on, ja sitä ennen naisvaltaisella alalla kärsin jopa itse suorasta ahdistelusta. Olen siis mies 25-35v.

Heti ensimmäisenä päivänä sain kuunnella hassun hauskoja vitsejä miehen ja koiran koulutuksesta kotona. Sittemmin kuuntelin erään rouvan arvostelua, kun hän ääneen pohti ryhmän nuorten miesten ulkonäköä tästä myös huomautin, että mitäs jos joku setä alkaisi täällä tekemään samaa nuoremmista mimmeistä?

Nyt kävi palotarkastaja meidän tilassa ja hän sai koko kolme minuuttia kuunnella vaivaantuneena hauskoja palomies-kalenterivitsejä. Lopulta ilmoitettiin, että oikeasti me kyllä tilattiin tänne nuoria komeita palomiehiä (äijä oli keski-ikäinen). Hänen mentyään vielä näitä "hauskuuttajia" kiiteltiin tunnelman kohottamisesta.

Tässä nykyisessä maailmassa missä itse en ole ikinä ketään edes kuvitellut ahdistelevani, ja missä saan silti tuon tuosta kuunnella tai lukea jonkun naisen kokemista huutavista vääryyksistä, ja kuinka me miehet ollaan niin törkeitä, niin alkaa hieman vituttaan tämäkin "ilmapiiri". Varsinkin kun olen nuorempana joutunut kaksikin kertaa pyytään esimiehen puuttumaan minuun kohdistuvan ahdistelun takia ja mistä sain sitten kärsiä selkään puukotusta ja perättömiä syytteitä selän takana silloisessa työpaikassa.

Eipä mulla muuta, kunhan purin vitutustani tuplastandardeista jonnekin kun en täällä kuitenkaan ala omaan pakkiini kusemaan.
submitted by Ekapoisheitto to Suomi [link] [comments]


2018.11.20 20:02 Scantis Mörön Luola

Tämä kertoo unestani, jonka näin ollessani noin 10 vuotias. Uni jäi aivoihin traumana niin pahasti, että muistan vieläkin 20 vuotta sen jälkeen erittäin tarkasti, mitä tuona yönä tapahtui.
Ja näin sen menee.
Oli joululoma ja olin erittäin innoissani, sillä perinteen mukaan tapasimme matkustaa isovanhempien luo Keski-Pohjanmaalle. Pakkasin vaatteitani ja muistin, että otin myös mukaan kannettavan cd-soittimen, jossa oli Linkin Park - Hybrid Theory levy.
Lähdimme ajamaan kohti Keski-Pohjanmaata, istuin takapenkillä vanhemman veljeni, nuoremman siskoni, sekä äidin ja isän kanssa. Olin vetäytynyt omiin maailmoihin kuunnellessa Linkin Parkia. Katselin ikkunasta ulos miettien, kuinka pääsen kohta syömään hyvää ruokaa, sekä leikkimään isolle pihalle lumileikkejä veljeni, sekä serkkuni kanssa, joka oli myös tulossa isovanhempieni luokse.
Kesken matkan kuitenki nukahdin. Ironista, näkee unta, kuinka näkee unta. Joka tapauksessa, nukahdin vain hetkeksi ja säpsähdän hereille, kun näin unen unessani mörön hymyn, sekä silmät. Vilkkaan mielikuvitsen omaavana aloin heti kehittämään pahaenteisestä tapahtumaa, että mörkö olisi jotenki lähellä. Auton ikkunat muuttuivat huurteiseksi ja välittömästi sain paniikin. Tunsin kuinka pelko valtasi joka ruumiinosan. Kuitenkaan, mitään ei tapahtunut, mielikuvitukseni vain laukkasi. Pihalla oli vain kylmä ja me omistimme vanhan auton.
Olimme saapuneet perille ja pappa oli lämmittämässä saunaa tapansa mukaan. Nousin autosta ja lähdin veljeni kanssa moikkaamaan pappaa ja pappa oli iloinen kun saavuimme perille. Hän sanoi että sisällä olisi ruoka valmiina ja spiderman limua, joka oli 1990 luvulla kova sana. Menimme veljeni kanssa sisälle heti hakemaan pullot limua. Isä ja äiti tulivat perästä kantaen 1 vuotiasta siskoani. Sisällä mummo oli kattanut pöydän valmiiksi ja ilmoitti heti, että kohta on sauna ja sen jälkeen lähdetään käymään mummon siskolla. Mutta syödään kuitenki ensin.
Itse en pitänyt oikein mummon siskon miehestä, sillä hän oli omasta mielestäni todella pelottava. Aloin kiukuttelemaan, että en halua mukaan. Isäni oli ankara ihminen ja käski syömään ruokani ja olemaan nätisti, tai veisi minut letistä kiinni pihalle ulos. Mummo sanoi, että kyllä olisi kiva jos tulisin mukaan, sillä mummon sisko haluaisi nähdä kuinka olemme kasvaneet. Väitin kuitenki vastaan, että mielummin jäisin tänne, koska en halunnut mennä sinne, koska siellä oli "tylsää". En sanonut mitään mummon siskon miehestä, sillä en halunnut hänen koskaan tietävän, että pelkään häntä, tai loukata mummoani.
Isäni hermostui kiukuttelustani ja sanoi minun olevan sitten kotiarestissa ja myöskään pihalle ei sitten ollut asiaa. Se sopi minulle mainiosti, sillä tiesin, että mummoni kyllä päästäisi minut pihalle leikkimään, kun he olisivat tulleet takaisin mummon siskolta.
Olimme syöneet, vanhempani, sekä isovanhemmat olivat jo käyneet saunassa. Riisuin vaatteet ja otin jääkaapista uuden spiderman limun ja lähdin saunaan veljeni kanssa. Pihalla oli tullut kylmempi, tuuli voimakkaasti ja välittömästi mieleeni tuli mörkö. Oli jo hämärää ja mielikuvitukseni laukkasi möröstä, joka vaanii metsässä odottamassa, kuin saalista. Pääsimme saunaan ja avasimme limut. Istuimme lauteille ja nautimme hyvistä löylyistä juoden kylmää spiderman limua. Olo oli tosi mukava. Juttelimme veljeni kanssa supermario pelin salareiteistä, miten sinne pääsisi. Veljeni oli pelannut paljon supermariota ja tiesi pelistä kaiken. Tässä vaiheessa mielikuvat möröstä olivat jo kokonaan haihtuneet. Kunnes..
Aloin pestä itseäni, veljeni heitti löylyä ja kuulin mörön märinän jostain kaukaa. Paniikissa sanoin hätääntyneenä veljelleni, että kuuletko tuon? Veljeni kysyi minkä? Sanoin, että mörön ääni kuului ulkoa. Tärisin ja hikoilin, mutta se ei johtunut kuumuudesta. Veljeni vastasi nauraen lauteiden liikahtavan, kun hän oli liikkunut ottaessa lisää löylyvettä, ääni kuului varmasti siittä. Sulla on vaan vilkas mielikuvitus, sanoi veljeni. Vannoin kuulevani mörön äänen, mutta veljeni ei ottanut itseäni tosissaan, vaan vakuutteli sen olevan vain lauteiden narina ja käski lopettamaan pelleilyn.
Mietin itekseni, oliko kaikki vain sattumaa, vai oliko mörkö oikeasti olemassa. Pohdin, että se on vain piirretty, mutta selkärankaa pitkin ryömi ajatus hämähäkin lailla, että mörkö on todellinen. Kesken mietinnän veljeni otti taas löylyvettä ja lauteista kuuluva ääni narina kuului. Se kyllä muistutti mörön ääntä, joten sanoin itselleni veljeni olevan oikeassa. Oloni helpottui, hieman. Kuitenkin epäilys vainosi, silti vanhemman sekä isomman ja vahvemman veljeni kanssa tunsin olevani turvassa, hän pelastaisi minut jos mörkö tulisi. Näiden asioiden takia mörkö mielessä alkoi haihtua taas pois..
Olimme saunan eteisessä kuivaamassa ja jäin istumaan juoden limua. Veljeni lähti saunasta ensin, joka sijaitsi noin 20 metrin päässä isovanhempien mökistä, johonka johti pieni pihapolku tiheiden puiden ympäröimänä. Jäin kuivaamaan itseäni loppuun ja puin vaatteet päälle ja poistuin sitten ulos saunasta. Kävellessä pihapolkua pimeässä, tuuli yltyi ja toi mukanaan taas sen, se taas toistui. Mörön ääni kuului jostain kaukaa. Jähmetyin ja jäin kuuntelemaan, kuulinko oikein. Ääni toistui toisen kerran ja se ääni tuntui kuulevani vieresestä metsästä, korkeintaan 50 metrin päästä. Otin välittömästi juoksuaskeleet ja ryntäsin mökkiin. Päästyäni sisälle todella peloissani, lukitsin ovet ja huusin sisälle mentäessä, kuinka kuulin mörön äänen metsässä. Pappani nauroi ja sanoi että kyllä pojalla on vilkas mielikuvitus, eikä mörköjä ollut olemassa. Ryhdistäydy.
Huusin, että se oli varmasti mörkö itkien pelosta. Mummoni tuli luokseni halaamaan ja rauhoittamaan minua. Hetken päästä olin jo vähän rauhottunut ja näin kuinka vanhempani ja isovanhemmat olivat pukeneet päälle ja valmistelemassa lähtöä kohti mummon siskoa. Ankara isäni sanoi, että minun pitäisi jäädä tänne, minulla ei kuulemma ollut mitään asiaa sinne, koska olin kiukutellut aiemmin, etten halunnut lähteä mukaan. Sanoin etten halua jäädä yksin, koska mörkö pelotti minua, mutta isäni vain sanoi että voi voi, kannattiko kiukutella. Mummoni ei uskaltanut oikeen sanoa isälleni mitään vastaan. Hän kuitenki tuli taas rauhottamaan minua ja sanoi, että enoni, joka asui tien toisella puolella, voisi tulla tänne kanssani ja soitti vanhasta lankapuhelimesta hänelle. Enoni lupasi tulla, mutta hän sanoi katsovansa ensin jonkin ohjelman loppuun. Minulle tuli taas rauhallinen tunne. Olin turvassa.
Vanhempani, isovanhempani, siskoni sekä veljeni tekivät lähtöä pihalla ja katsoin ikkunasta kuinka he asettuivat autoon. Menin pihalle sanomaan mummolle papalle hei ja annoin siskolleni suukon poskelle. Pappa käynnisti auton ja sillon pappani sanoi " Varo Mörköä", nauraen todella pelottavasti. En tuntenut enää pappani naurua. Se oli niin oudosti sanottu, että en tiedä sanoiko hän sen vitsillä vai ei, mutta pelko valtasi minut taas, jokaista hermoa myöten. Näin kuinka vanhempieni ja isovanhempieni auto lähti pihasta jättäen punaiset takavalot, juoksin perään huutaen että haluan mukaan, älkää jättäkö minua yksin. He eivät kuitenkaan kuulleet minua ja näin kuinka takavalot katosivat pimeyteen. Siinä minä seisoin. Pimeässä, yksin metsän keskellä, tunne siittä, että mörkö olisi tulossa ja todella lähellä. Lähdin äkkiä sisälle ja mietin mitä teen. Otin keittiöveitsen ja valahduin nurkkaan odottamaan, koska mörkö olisi oven takana. Sillon muistin, että enoni oli tulossa, ei minulla ole mitään hätää. Soitin enolleni, hän sanoi että laittaa kohta kengät jalkaan ja lähtee tulemaan, käski keittämään kahvia.
Istuin keittiön pöydällä pelaamassa yksin korttia, jotain omaa peliä, jonka olin kehittänyt joskus. Kahvipannu lorisi ja aika kului hitaasti, mietin mikä enolla kestää. Aloin kattamaan enolle kahvit valmiiksi, laitoin keksejä pöydälle, pullaa ja itselleni karkkia. Menin olohuoneeseen katsomaan, koska enoni tulisi, enon pihavaloon syttyi valot ja tiesin että eno on kohta täällä. Palasin keittiöön syömään karkkia ja tähyilemään keittiön ikkunasta ulos.
Katsoin ulos ja se tunne valtasi minut taas. Yhtäkkiä. Mörkö. Huomioni kiinnittyi saunarakennukseen. Katsoin sitä pitkään ja huomasin että ovi alkoi pikkuhiljaa avautumaan. Tuo tunne, oli sanoin kuvaamaton, se pelko mitä tunsin. Sydän tuli rinnasta läpi ja tuntui, etten voinut liikuttaa ainoatakaan raajaa kehossa. Suuntasin pois päin katseeni, mutta en voinut enää malttaa olla katsomatta. Ovi aukesi koko ajan entistä enemmän. En voinut kuin katsoa kauhusta jäykkänä ja sitten se tapahtui.. Pimeästä alkoi näkymään mörön silmät ja suu. Se tuli ulos hitaasti rakennuksesta ja alkoi kulkea mökkiä kohti pihapolkua, hitaasti minua katsoen, se pelottava ja kauhumainen hymy naamallaan.
Juoksin adrenaliinin pauloissa kohti kaappia piiloon, laitoin oven kiinni ja toivoin, että mörkö lähtisi pois, kun kyllästyisi kun kukaan ei avaisi ovea. Silloin muistin, että olinko sulkenut ulko-ovea? Ja ainii, eno on juuri kävelemässä kohti meidän pihaa. Avasin kaapin ja lähdin kohti ulko-ovea niin nopeasti kuin pystyin, toivoen, että mörkö ei kerkeä avaamaan ovea, jos se ei olisi lukossa. Olin juuri ulko-ovella ja näin ulko-oven ikkunasta, kuinka mörkö olisi enää vain parin metrin päästä ovea, tuijottaen nyt entistä enemmän leveä hymy kasvoillaan minua, enoni maateessa vieressä jäätyneenä. Kokeilin oliko ovi lukossa. Tein sen liian voimakkaasti ja ovi säpsähti auki sepposen selälleen, eikä mitään ollut tehtävissä. Mörkö oli nyt aivan ulko-ovella, enkä enää kerinnyt sulkea ovea, joten lähdin juoksemaan kohti kaappia, missä aikaisemmin olin, luullen, että sieltä hän ei minua löydä. Nyt aikuisena mietin, miksi en hypännyt ikkunasta ulos ja lähtenyt pakoon?
Olin kaapissani piilossa ja mörön laahustavat askeleet ja märinä valtasi talon. Itkin kaapissa, pitäen kättä suuni edessä, ettei mörkö kuulisi minua. Nyt, pikkuhiljaa askeleet alkoi lähenemään koti kaappia. Sitten, yhtäkkiä oli vain hiljaista. Pitkään. Tosi pitkään. Se hiljaisuus alkoi rikkoa järkeäni, enkä tiennyt mitä tehdä. Pelosta sekaisin, järkeviin päätelmiin kykenemättömänä aloin miettiä, josko mörkö olisi vain lähtenyt pois?
Toivoin niin ja pitkä hiljaisuus vaan jatkui ja jatkui. Aloin löytämään toivon kipinää kaiken pelon seasta. Aloin oikeasti luulemaan, että mörkö on poissa. Otin käteni pois suuni edestä ja otin happea, kerran äänekkäästi. Sillon.. Ovi aukesi ja mörön kasvoilla ei enää ollut se hymy, vaan vihainen, vielä pelottavampi katse. Huusin täyttä kurkkua, Mörkö otti minusta kiinni ja tässä vaiheessa yleensä ihminen herää. Minä en herännyt.
Mörkö raahasi minut ulos talosta ja tunsin kokoajan polttavaa jääkylmää kipua jalassani. Mörkö vain katsoi eteenpäin ja käveli todella hitaasti. Hän raahasi minua syvälle metsään ja se matka vaan jatkui ja jatkui..se tuntui monilta päiviltä, jopa viikoilta. Minä vaan huusin koko ajan apua, mutta kukaan ei kuullut. Ääneni jäi metsään. Jossain kohtaa matkaa, en pystynyt enää itkemään, saatika huutamaan. Olin jo turtunut pelkoon. Mörkö ei kertaakaan katsonut minuun, se tuijotti vain eteenpäin, se hymy kasvoilla.
Matka kuitenkin vihdoin loppui ja päädyimme jonkin luolan suulle. Se oli kuin kauhuelokuvista, synkkää, jäistä kallioo. Luolan suulla oli jokin ovi. Mörkö alkoi lausumaan jotain ihmeellisiä sanoja jollakin kielellä, oudolla, mutta mörkömäisellä äänellä ja tuo ovi avautui naristen ja kohmeiset jääpalat tippuivat ovensuun yläpuolelta. Aulassa oli pimeää, en nähnyt mörköä tai yhtään mitään. Mörkö sanoi "Tervetuloa muumilaaksoon". Jatkoimme matkaa, kunnes smaragdeista hohtavat valot paljasti uuden oviaukon. Oviaukon yläpuolella luki " Mörkö pelastaa". Sisällä odotti pelottava ja psyykettä hajottava näky. Siellä oli muitakin mörköjä, vähän erivärisiä ja muodoltaan vähän erilaisia, silti mörön näköisiä. Seinillä oli muitakin kaapattuja lapsia, huutamassa apua, kiljuen, huutaen, rukoillen, itkemässä ja tärisemässä kohmeisissa jäälukoissa. Ne lukot oli vain jäätä, jotka mörkö vain jäädytti kosketuksellaan. Jäälukot olivat sellaisia, että vain silmät ja suu pystyi liikkumaan. Minut asetettiin myös seinälle ja mörkö asetti kädet minun päälle ja jäädyin kiinni seinään.
Vieressä oli lapsi, noin 5 vuotias joka itki äitiä. Kysyin mitä möröt aikovat tehdä minulle. Silloin kuulin kaukaa jonkun toisen lapsen nauravan. Hän sanoi että kukaan ei tiedä, mutta aina kun mörkö tulee hakemaan lapsen irti seinästä ja vie syvälle luolaan, kuuluu vain kiljumista, huutamista, silkkaa paniikkia ja kauhua aivan, kuin kidutettaisi todella pahasti ja sairaasti. Olin aivan shokissa ja en voinut uskoa tilannetta todeksi. Oliko tämä unta vai ei. Yleensä tiedostan, näenkö unta, mutta tässä unessa kaikki tuntui todellisuudelta.
Päivät kuluivat ja kuluivat. Olin kiinni seinässä ja olin jo luopunut toivosta. Olin nälkiintynyt, heikko ja masentunut. Mietin, että jos vain voisin, tekisin itsemurhan. Rukoilin, että kuolisin pian. Hetken päästä alkoi kuulua laahustamista ja mörön märinä. Se mörkö, joka oli minut kaapannut, tuli lähemmäksi, käveli ohitseni ja ajattelin, huh, en minä tänään. Vedin syvään henkeä, mutta mörkö palasi kohdalleni, käänsi päänsä katsoen minua ja alkoi hymyilemään psykkoottisesti. Mörkö alkoi laulamaan tutun kuuloista muumisävelmää, mutta tosi horrorcore tyylillä ja se oli niin pelottavaa, että se sama sävelmä kummittelee vielä tänä päivänä minun mielessä. Mörkö otti minut irti seinäs ja alkoi raahata minua kohti syvämälle luolaan, olin paniikissa ja kauhusta kankeana mitä tuleman pitää. Se lapsi joka nauroi, alkoi nauramaan taas ja alkoi laulamaan " Mörkö se lähti piiriin..." ja sanoi perään, Älä vain pidä silmäsi auki.
Mörkö raahasi minua syvemmälle ja syvemmälle luolaan ja päädyimme johonki aukiolle, missä oli sinisen ja vihreän värinen nuotio, joka oli luonnoton ja mörköjä seisoi kaavut päällä ringissä nuotion ympärillä. Ne lauloivat sitä samaa sävelmää, mitä mörkö aiemmin ottaessa minua seinästä irti. Yhdessä se kuitenkin kuulosti enemmän satanistiselta urhaus musiikilta. Möröt tekivät jonkun eleen käsien kanssa, ikää kuin rituaalin. Ne olivat asettanut pöydän tuon nuotion päälle ja minua raahannut mörkö, asetti minut sen päälle ja jäädytti siihen kiinni. Liekit alkoivat roihuaa ympärillä ja tunsin jääkylmää kipua, iho paloi kylmyydestä. Kaikki möröt alkoivat laulaa kovempaa, kovempaa ja lähestyivät kohti minua, psykoottinen katse kasvoillaan. Aloin huutamaan hysteerisesti, mutta möröt vaan tulivat lähemmäksi, lähemmäksi, lähemmäksi..
Herään huutaen, hikisenä ja miettien mitä vitun unta juuri näin. Se oli pelottavin uni, jonka olin koskaan nähnyt. Edes tänä päivänä, kun olen 30v, en uskalla katsoa mökin ikunnasta kohti saunarakennusta
Ikuiset traumat. Tämä on ensimmäinen kerta kun tämän kerron ja jaan tämän tänne. Pelkään edelleen jokaisesta yö, että se uni toistuu.
submitted by Scantis to Suomi [link] [comments]


2018.08.21 15:47 susnnna Rebekka Härkönen: Matkani äärisuvakista natsiksi yhdessä vuodessa

Lähde: https://www.facebook.com/rebekka.harkonen/posts/10156598064858781
Viime lauantai oli merkittävä päivä maamme historiassa. Se tuotti lukuisia uusia aviopareja, joiden vihkipäiväksi tallentui ikuisiksi ajoiksi kiehtova numerosarja: 18082018. Samalla yhteiskuntamme toivotti tervetulleiksi joukon pieniä ihmisiä, joiden henkilötunnuksen etuosaksi lukittiin 180818. On jännittävää nähdä, minkälaisen jäljen nuo uudet avioliitot ja ihmiset jättävät tulevaisuuden historiaan.
Hämmästyttävintä on, että viime lauantaina Suomeen syntyi myös valtava joukko uusia natseja – moninkertainen verrattuna lauantaita edeltävään aikaan.
Minustakin tuli natsi. Näin minulle on kerrottu nyt montaa eri kautta.
Uudestisyntymiseni tapahtui, kun ilmoitin vastustavani väkivaltaa. Kaikkea väkivaltaa, paitsi hätävarjelua. Väkivallan vastustamisellakin on nimittäin raja, ja se kulkee meidän ja niiden toisten välissä. Natseja esimerkiksi saa hakata, koska natsiaate on niin vastenmielinen ja hyvisten velvollisuus on estää holokaustin uusiminen. Jos hyvis ei hyväksy natsien hakkaamista, hän on natsisymppaaja ja ehkä jopa natsi.
Minä olen nyt natsi. Myös poliisi on natsi ja yllättävän moni ihan tavalliselta kansalaiselta näyttävä henkilö on paljastunut natsiksi.
Väkivallan oikeutuksen logiikka on juuri näin absurdia. Koskemattomuus on vain itsellä ja muilla saman aatemaailman jakavilla, vastapuolta sen sijaan saa vahingoittaa. Jos nimittäin tarve vaatii ja väkivaltaa käytetään ”hyvän” asian puolesta.
Turun kaupunki ei tahtonut lukita viime lauantain päivämäärää väkivallan muistolle. Perustelut olivat hyvät. Toisaalta toivon, ettei Turun kaupunki olisi ollut niin jääräpäisen periaatteellinen.
Nimittäin tahtoipa Turku tai ei, kaupunki täyttyi ihmisistä, joille oli tärkeää muistaa. Koska neutraalia tilaisuutta ei järjestetty, keppihevoset valtasivat veristen muistojen areenan. Ne asettuivat kulkueiden etuneniin ja ratsastivat ihmisten järkytyksellä ja surulla.
Jos halusi surra Turun terrori-iskun uhreja muiden ihmisten kanssa, piti valita puolensa. Piti vastustaa natseja tai olla natsi. Päivänä, jona huomion olisi pitänyt kaiken järjen mukaan olla iskun uhreissa, eikä heidän vertaan voimistuakseen juovissa ideologioissa.
Vuosi sitten 18. elokuuta minusta tuli äärisuvakki. Suvakki-sana on väännös sanasta vajakki ja tarkoittaa henkilöä, jolta fanaattinen ”suvaitsevaisuus” on pyyhkäissyt järjen tiehensä. Siis sellainen suvaitsevaisuus, joka rajoittuu vain tiettyihin asioihin – niihin, joita yhteiskunnassa on kyseisenä aikana hyväksyttävää suvaita ja ymmärtää.
En ollut pitänyt itseäni erityisen suvaitsevaisena siinä merkityksessä, jossa termiä viljellään. Olin kritisoinut yksityishenkilönä maahanmuuttopolitiikkaa, esimerkiksi järjestelmän hitautta, jonka takia yhteiskuntamme joutuu elättämään keskuudessaan kohtuuttoman pitkän ajan sellaisia maahan pyrkiviä henkilöitä, joilla ei lähtökohtaisesti esimerkiksi lähtömaan takia ole turvapaikkaoikeutta. Sain lounaspöydissä helposti väen vaikenemaan ja tunnelman kiristymään kommentoimalla suorasukaisesti, että rikostapahtumista voi monesti päätellä tekijän tai tekijöiden taustoja, koska tekotapa antaa usein vinkkejä tekijästä.
Tällaisista kommenteista tuli tabu, kun maa tulvi täyteen turvapaikanhakijoita. Ulkomaalaistaustaisten tekemisiä päätettiin yhteistuumin äkisti alkaa suvaitsemaan enemmän kuin kantasuomalaisten puuhia. Osa kansasta tietenkin näki tilanteen täysin päinvastaisena ja suvaitsi ainoastaan kantasuomalaisten touhuja.
Vuosi sitten, kun marokkolaistaustainen mies riehui kahden veitsen kanssa Turun keskustassa, vastakkainasettelu pakotti ihmiset valitsemaan puolensa. Neutraaleja, objektiivisia mielipiteitä esittävien käskettiin valita puolensa tai pitää suunsa kiinni. Moni pitikin, sillä on helpompi joko valita yksi vihollinen tai olla sekaantumatta koko asiaan, kuin taistella kahta vastustajaa vastaan. Pyyhkiydyin henkilökohtaisesti tuon aallon mukana tapahtumapyörteeseen, jota en ikinä olisi mahdolliseksi Suomessa.
Heti terrori-iskun jälkeen kirjoitin breaking news –tilanteessa jutun viiden puukotuksen silminnäkijästä. Uutistoimittajalle oli ammatillisesti hieno saavutus löytää kyseinen haastateltava. Toimituksen ulkopuolisessa maailmassa juttu nähtiin kuitenkin kannanottona, sillä yhtäkkiä ihmisten taustoilla, esimerkiksi ihonvärillä, olikin väliä enemmän kuin ihmisen tekemisillä – tästä suvaitsevaisto ja rajoja kiinni vaativat olivat yhtä mieltä.
Suvaitsevien mielestä oli tärkeää, että haastattelemani silminnäkijä oli afgaanitaustainen ja minut kaapattiin jutun kirjoittajana avosylin, minulta itseltäni tietenkään mitään kysymättä, suvaitsevaisten leiriin. Maahanmuuttovastaisten mielestä silminnäkijäni etninen tausta oli aivan yhtä tärkeää. Rasistit saivat raivokohtauksen, jonka seuraukset näkyvät edelleen vahvasti lähes joka päivä arjessani: minusta tuli valehteleva äärisuvakki eli kansanpetturi, jonkalaiset pitäisi tappaa.
Viime lauantaina olin Turussa sattumalta kesälomalla. Lähdin katsomaan kulkueita, jotka marssivat halki entisen kotikaupunkini. Yllättävän harva näytti surevan terrori-iskun uhreja. Yllättävän moni taas vaikutti käyttävän muistopäivää jonkun ihmisryhmän vastustamiseen. Se oli hämmentävää.
Poliisi oli varautunut mellakoihin. Twiittasin toivomukseni siitä, että iskun uhreja kunnioitettaisiin väkivallattomasti.
Kansallissosialistinen, äärioikeistolainen Pohjoismainen Vastarintaliike (PVL) kokoontui Turun hovioikeudentalon taakse vastustamaan sitä, että Poliisihallituksen vaatii järjestöä lakkautettavaksi. Turun hovioikeus käsittelee asiaa tämän kuun lopussa.
Liikkeen kriminalisoiminen tarkoittaisi, että järjestön toiminta, nimi ja tunnukset olisivat jatkossa kiellettyjä.
Ideologiaa lakkauttaminen ei tappaisi. Vastarintaliike voisi muuttaa nimensä esimerkiksi Vastarantaliikkeeksi, kääntää lipuistaan nuolet toiseen suuntaan ja jatkaa niin kuin ennenkin. PVL vastustaa kuitenkin Poliisihallituksen vaatimusta ja käytti terrori-iskun uhrien muistopäivän marssimalla Akatemiatalon takaportaille tekemään natsitervehdyksiä ja pitämään paatoksellisia puheita Suomen pilaantumisesta.
Kuuntelin jonkin aikaa, kunnes kyllästyin valtamedian salaliittoja koskevaan kiivasteluun. PVL on ollut yksi niistä äärioikeistotahoista, jotka ovat aktiivisesti levittäneet valheellista väitettä Turun terrori-iskun silminnäkijää koskevasta jutustani leimaten minut valehtelijaksi. Iskun esitutkintapöytäkirjat ovat olleet julkisia 9. huhtikuuta lähtien ja silminnäkijäni on todistanut valaehtoisesti Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa. Haastattelemani nuoren miehen kertomus minulle, poliisille ja oikeudelle pysyi samana alusta loppuun saakka.
Äärioikeisto on nyt jankuttanut vuoden ajan, että kirjoittamani lehtijuttu oli valetta. Väittämä kuuluu samaan sarjaan uusnatsien harrastaman holokaustin kieltämisen kanssa: epämieluisia totuuksia voi aina kätevästi väittää valheeksi. Anteeksipyyntöä ei ole kuulunut yhdeltäkään minua valehtelijaksi kutsuneelta taholta, vaikka juttuni olikin (yllätys, yllätys) totta.
Nyt seisoin Turun tuomiokirkon sivustalla kuuntelemassa näitä samankaltaisi höpöhöpöjulistuksia korvat verta vuotaen. Piilottelin muiden paikalla olijoiden selkien takana, sillä en halunnut joutua rasistisen Suomen Kansa Ensin –liikkeen aktivistin Marco de Witin Striimille. Taakseni ryhmittyi joukko mustiin pukeutuneita anarkisteja. Havaitsin myös siviilipoliiseja. Minä kyyristelin piilossa de Witin kameraa ja anarkistit kyyristelivät nurmikolla piilossa poliisia supisten keskenään.
Äkisti eräs nainen tempaisi lippalakin de Witin päästä ja lähti juoksemaan anarkistien suuntaan. De Wit ampaisi lakkivarkaan perään, sinne minne hänen haluttiinkin juoksevan. Nurmikkoinen rinne sai de Witin horjahtelemaan. Anarkistiporukasta syöksyi kauniissa muodostelmakuviossa de Witin suuntaan kaksi mustiin pukeutunutta miestä, ensimmäinen suoraan de Witiä kohti ja toinen hieman tämän eteen ikään kuin varmistamaan tilanteen. Ensimmäinen heittäytyi de Witin eteen tämän jalkoihin. Valmiiksi horjahdellut mies kaatui ja lensi rajun näköisesti rinteen alla olevalle mukulakivetykselle ja loukkasi itsensä. Toista anarkistia ei enää tarvittu varmistamaan hyökkäystä ja hän hävisi paikalta. Poliisi otti kiinni jalkoihin heittäytyneen kaverin. De Witin jalka vaikutti vahingoittuneen kunnolla, ja hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan.
Tuomitsin väkivallan heti Twitterissä.
Yllätyksekseni minulle kerrottiin, että olin nähnyt väärin de Witiin kohdistuneen hyökkäyksen tapahtumankulun. Kukaan ei ollutkaan hyökännyt kenenkään kimppuun, vaan de Wit oli kompastunut omiin jalkoihinsa. Hyökkäys oli liian ikävä totuus, joten sitä voitiin kätevästi väittää vlheeksi.
Sain haukut ensin natsisympatioistani ja tämän jälkeen syytöksiä siitä, että olen siirtynyt natsien riveihin. Koska jos vastustaa natsi-ideologiaa, ymmärtää myös, että natseja pitääkin vähän hakata. Myös kansallismieliset innostuivat, heidän minuun vuoden ajan kohdistama painostamisenihan oli saattanut tehota, ja he arvioivat, että saattaisin ehkä nyt kallistua mielipiteissäni heidän suuntaansa.
Aika hieno loikkaus: äärisuvakista natsiksi yhdessä vuodessa. Minulta ei tietenkään kysytty taaskaan mielipidettä tässä luokittelussa.
Hei, tyypit - silmäni eivät ole kiinni missään ideologiassa. Ei ole olemassa parempaa väkivaltaa. Piste. Miksi sitä on niin helvetin vaikea tajuta.
Vuosi sitten Turussa marokkolaistaustainen nuori mies päätti ottaa veitset esiin hyvän asian puolesta ja ratkaista näkemyserot puukottamalla. Kirjoitin lehtijutun paikalla olleesta silminnäkijästä, mutta koska väkivalta johtui rasistien mielestä tekijän etnisestä taustasta, myös haastattelemani silminnäkijä oli heidän mielestään mielestä vääränvärinen. Tästä syystä uutiseni ei tietenkään voinut olla totta, minusta tehtiin valehtelija ja siksi vältyin vain järjestysmiesten väliintulojen ansiosta kahdelta melko varmalta pahoinpitelyltä. Hakkaamiseni olisi ilmeisesti ollut hyvä lääke tilanteeseen.
Kului tasan vuosi joukkopuukotuksesta ja nyt väkivaltaa käytti rasismia vastustava taho. Kohteeksi valikoitui rasistista materiaalia aktiivisesti levittävä Marco de Wit. Väkivalta nähtiin jälleen toimivana ratkaisuna mielipide-eroihin.
Johtopäätös: Kukaan ei ilmeisesti ole oppinut yhtään helvetin mitään väkivallasta kuluneen vuoden aikana.
submitted by susnnna to Suomi [link] [comments]


2017.05.30 18:08 PateVlogi Asiakaspalvelun tasosta Suomessa

Eli tällaisen keskustelunavauksen ajattelin tehdä. Itse olen viime aikoina törmännyt aivan järkyttävän huonoon asiakaspalveluun kaupoissa. On toki hyviäkin kokemuksia eikä voida liikaa yleistää.
Olen huomannut että kaupoissa usein vartija tai henkilökunta pitää minua silmällä, vaikken koskaan ole mitään varastanutkaan. Joskus he sanovat sen ihan suoraan. Mielestäni tämä osoittaa kuinka paljon minuun asiakkaana luotetaan, ja tätä tapahtuu siis ihan niissäkin kaupoissa missä olen vakioasiakas. Pukeudun siististi, enkä ole mikään tunnettu riehuja joten ihmettelen tätä.
Joskus minulta on tultu tivaamaan kaupassa että mitä teen ja kysymään papereita kun olen katsonut huiveja ja reppuja. Ilmeisesti syynä oli se, että airsoft-tarvikkeet sijaitsivat samalla hyllyllä. Olen siis täysi-ikäinen jo, ja iän tarkistaminen on muutenkin mielestäni kassan tehtävä. Tällainen ärsyttää kun ei rauhassa saa katsella ilman että joku tulee ja kyseenalaistaa tarkoitusperäni. Lisäksi kassalla ei aina edes tervehditä vaan katsotaan jotenkin ärsyyntyneesti. Joskus olen huomannut myös sen, että joskus edellä oleva asiakas saa hyvää palvelua ja minä taas täysin ala-arvoista.
Ai niin, ja tässä ihan pari päivää sitten kävi semmonen, että olin ostamassa tupakkaa ja kysyin myyjältä mitä heillä olisi. Siihen myyjä vastasi vittuuntuneesti että ei saa kertoa. Väittelin hetken että kyllä saa jos kysytään, mutta ei kertonut. Lopulta kysyin tiettyä merkkiä, mutta naikkonen ei meinannut myydä koska kuulemma katson askeja tahallaan kun hän avaa sen tupakkakaapin. Lopulta sanoin että en ärsyttääkseni kysy, johon myyjä vastasi että "Etpä niin". Että semmosta palvelua...
Olen siis itsekin asiakaspalvelutyössä, ja pyrin aina palvelemaan asiakkaita iloisesti ja tasa-arvoisesti. En myöskään valitse ketä palvelen hyvin ja ketä huonosti, toisin kuin monet tuntuvat tekevän. Olisi hyvä katsoa ketä sinne töihin otetaan, sillä asiakaspalvelu ei ole selvästi kaikille.
Millaisia asiakaspalvelukokemuksia teillä on? Ja miten voisi saada parempaa palvelua?
submitted by PateVlogi to Suomi [link] [comments]


2017.04.10 17:29 Purso2000 Nykytaidetta ( Finnish League of legends fanfiction)

"1, 2, 3, 4. Kuinka monta luotia tähän hommaan oikeasti tarvitaan?" kysyin samalla kun laitoin panoksia Sako TRG-22 tarkkuuskiväärin lippaaseen. "Laita nyt koko lipas täyteen. Ei ikinä tiedä kuinka sotkuiseksi tämä voi mennä," sanoi ystäväni, opettajani ja mentorini Jhin Masastar. Jhin oli tehnyt tätä jo kauan. Hän elätti itsensä tällä. Sen jälkeen kun tajusin tämän hienouden, en enään kyseenalaistanut mitään moraalejani. "Keskity. Sinulla voi olla vain yksi tilaisuus tässä. Voi olla vain yksi täydellinen laukaus. Ja sinun pitää ottaa se. Tämä voi olla sinun mahdollisuus tehdä jälki tähän maailman. Pääset tekemään taidetta, sanoi Jhin intohimoisesti, mutta samalla hienostuneesti, kuin taidekriitikko kahvilassa hörppien samalla cappuccinoaan. "Anteeksi, keskityn nyt tarkemmin," sanoin samalla korjaten asentoani kerrostalon katolla, missä olimme odottaneet kohteen tuloa jo kolme tuntia. Mutta kuten Jhin oli sanonut, taiteen tekeminen vaatii kärsivällisyyttä. Pitää muistaa 1, 2, 3, 4. 1, 2, 3, 4. 1, 2, 3, 4. Jhin hoki näitä aina. 1. tarkoitti kaiken valmistelua, kaiken piti olla valmiina yleisölle. 2. Yleisön kiusoittelua ja lämmittämistä esitykseen. 3. Menon yltymistä ja kaiken rakentelua viimeistä osaa varten. 4. Koko illan kohokohta, se hetki jota kaikki ovat odottaneet. Viimeinen henkeäsalpaava veto, mikä ylittää katsojien huimimmatkin odotukset. Mutta miksi olen tässä? Mikä sai minut tähän mukaan? Miksi ajauduin ihmisen matkaan, joka tekee murhaamisesta taidelajin? Olin juuri valmistunut rikostutkijaksi. 6 vuotta kaikissa kouluissa ja koulutuksissa, enkä malttanut päästä oikeisiin töihin. Pääsin New Yorkkiin töihin ja pääsin heti murhaa tutkimaan. Tai oikeastaan 12 ihmisen murhaa. Kuitenkin oli vain yksi pääkohde. Pääuhri oli 34-vuotias liikemies, joka oli tulossa palaveristaan missä hän esitteli uutta keksintöään, jonka avulla bensan voisi kokonaan korvata luonnonpolttoaineella. Hän ei kuitenkaan päässyt 100 metriä kauemmaksi, ennen kuin kauniin Mosin - Nagantin pulttilukkotarkkuuskiväärin panos lävisti hänen isoaivonsa. Sitten hänen ympärillään ammuttiin 11 muuta ihmistä. Muut uhrit kaatuivat terälehtimuodostelmaan pääuhrin ympärille. Tämän kaiken takana oli kuitenkin yksi tekijä. Ampumapaikalta löytyi yhteensä 11 tarkkuuskivääriä, jotka oli asetettu ampumaan yhtä aikaan ja tekemään tappavan osuman jokaiseen uhriin. Tekijä löytyi kerrostalohuoneistossaan, josta heidät oli ammuttu, istumassa sohvallaan kattoen ulos ikkunasta suoraan uhri muodostelmaan. Kun FBI rynni kaikista suunnista sisään huoneistoon ja osoittivat aseillaan häntä hän sanoi vain: - Eikö se ole kaunista? Tekijä vietiin kuulusteltavaksi suoraan New Yorkin poliisipäällikön puheille. Hän kertoi kyllä oikein mielellään, että hänet oli palkattu tappamaan keksinnön esittelijä. Hän oli tappanut muut 11 omaksi ilokseen. -Taiteen vuoksi, hän sanoi. Tekijä tietenki oli Jhin. Kuka muukan näin kaunista onnistuisi tekemään? Kun työtovereissani se herätti inhoa ja ihmetystä kuka haluaa tappaa 11 viatonta ihmistä ihan vain huvikseen, minussa se herätti ihailua. Hämmennystä siitä, kuinka joku keksinyt ja tehnyt jotain näin kaunista. 1, 2, 3, 4, herätti minut aatoksistani. Jhin laittoi aina erityisen painon 4. Sen piti olla aina hämmystyttävämpi. Aina edellistä nelosta parempi. Olemme hyvin pienen kerrostalon katolla muuhun New Yorkkiin verrattuna. Vain seitsemän kerroksisen. Tuulen viima ja nälkä halusivat minut pois täältä. Mutta en halunnut sitä. Olin pyörinyt jo monta kuukautta Jhinin seurassa ja seurannut ja opiskellut hänen jokaista askeltaan. Hän sanoi, että tämä on sinun aikasi loistaa. En halunnut tuottaa Jhinillä pettymystä. Kaiken piti mennä täydellisesti. Täydellisyyttä kai kaikki tavoittelevat. Joskus ihan turhaan. Esimerkiksi äitini isäni kanssa. Heidät oli tuomittu epäonnistumaan, mutta jääräpäisenä äiti ei sitä nähnyt. Kaikki alkoi minusta. Minä olin syypää heidän epäonnistumiseensa. Minä vahinkolapsena syntynyt lapsi. Hän ei kestänyt minua. Hän ei halunnut minua elämäänsä. Eihän äiti halunnut mitään aborttia myöskään tehdä. Niin isä alkoi juomaan. Päästääksen pois tästä paikasta mihin minä olin tullut. Humalaan, missä ei mistään tarvinnu huolehtia. Loppujen lopuksi kaikki meni niin huonosti kuin voi mennä. 12- vuotiaana todistin isäni puukottamassa äitiäni rintaan 53 kertaa. Samalla hän huusi äidin jo kuolleelle ruumille, että tämän on sinun syytäsi. Ihme kyllä poliisit ehtivät tulla ennen kuin hän kävi minun kimppuuni. Minun, joka oli oikeasti kaikkeen syypää. Vannoin siitä päivästä lähtien, että minusta tulee poliisi-alalla työnskentelevä henkilö. En halunnut, että muut isäni kaltaiset ihmiset pääsisivät pakoon. Olin aina luokkani priimus. Töihin pääsy oli minun ainoa tavoite elämässäni. Se vain oli aina pysähtyä mielenterveys testeihein. Mitä vikaa on muka siinä, että haluaa isäni kaltaiset ihmiset helvetin liekkeihin kitumaan!? Hengitä sisään nenän kautta, ulos suun kautta. Perusjuttuja mitä tarkkuammunassa pitää muistaa. Hengityksen on tärkeää olla tasainen. Jotta saa täydellisen laukauksen. Ja Jhin sai tiedon, että uhri oli tulossa minä hetkenä hyvänsä. Olimme 3. menossa. Uhkailut ja kiuosoittelut uhrille pistivät hänet pelkäämään. Oli tiedossa, että hänellä oli 6 henkivartijaa hänen ympärillään koko ajan. Tästä tulisi vaikea laukaus, mutta Jhin luottaa minuun. Pääsen tekemään vihdoin jotain kaunista. Olin aina tykännyt maalata. Lapsena erilaisia eläimiä, taloja ja iloisia perheitä. Kun kävin terapiassa puhumassa näistä lapsuuden tapahtumista, terapeutti sanoi, että kannattaa aloittaa uudestaan maalaaminen. Se olisi hyvää terapiaa sinulle. Ja niin aloitinkin. Maalasin ja maalasin. Aloin nauttimaan siitä uudelleen. Mutta kuvat eivät olleet mitää taloja tai iloisia perheitä. Ne olivat mustia, väkivaltaisia. Usein miten kuvasin isäni murhaamassa äitiäni. Tein tauloja kymmeniä, melkein satoja. En halunnut tehdä muutakuin maalata. Kaiken tämän maalaamisen kautta ymmärsin isääni. Hänkin vain halusi tehdä taidetta. En halunnut enään vain maalata. Kún tapasin Jhinin, tiesin, että hän on se oikea. Hän ymmärsi minua ja minä häntä. Olemme täydellinen pari. Autoin häntä pakenemaan vankilasta ja aloitimme harjoittelun. Ja nyt se kaikki on tässä. 1, 2, 3, 4. On nelosen aika. On aika tehdä se mitä kaikki ovat odottaneet. Kun katson Jhiniä nään hänen silmillään jännityksen hymyn. Kolme vartijaa on uhrin edessä kolme takana. Voin ampua kahden pään välistä. Käteni hikoilevat ja tunsin kuinka pupillini pullistuivat. Vedän liipaisimesta. Osun suoraan noin 5 senttiä uhrin silmän yläpuolelle. Tunnen nautinnon impulsin menevän minun kehoni läpi. Samalla myös huomaan verta aseessani. Verta, mikä tulee päästäni, jonka Jhinin pistoolin luoti on lävistänyt. Vasta nyt tajusin sen. Olin itse 4. Kaikki tämän minun kouluttaminen, valmistelu ja tehtävänanto, se oli kaikki valmistelua loppuhuipennukseen. Olin yllättynyt. Hyvällä tavalla. Sillä tiesin, että olin jotain itseäni suurempaa. Olin taidetta.
submitted by Purso2000 to FanFiction [link] [comments]


2017.01.21 14:17 Throwaway9348549 Jopa ventovieraan ihmisen hymy voi toisinaan pelastaa päivän

Ensimmäiseksi haluan pyytää anteeksi sekavaa postausta. Toiseksi kirjoitin tämän puhelimella, joten pahoittelen kaikkia typoja jo etukäteen.
Viimeaikoina​ olen ollut alakuloinen. Lähinnä liittyen vanhoihin traumoihin. Mieltäni painaa moni asia ja ekaa kertaa vuosiin todella ahdistaa. Minulla on tästä kaikesta todella huono omatunto.
Koen että minun on vain nyt ryhdistäydyttävä ja olla tyttöystäväni tukena. Sillä hän on ollut masentunut jo tovin. En halua työntää häntä kauemmaksi olemalla itsekin alakuloinen.
Muutama päivä sitten olin nousemassa bussista ulos kun päästin noin ikäiseni nuoren naisen menemään ensin. Sain takaisin lämpimän hymyn. Tuo hymy todella pelasti iltani sinä päivänä ja valoi minuun uskoa.
Koulussa ja töissä ei juurikaan ole aikaa murehtia. Koska on pakko olla läsnä tässä hetkessä. Mutta maailmani romahtaa sillä samalla sekunnilla kun astun tyhjään asuntooni.
Haluan jatkossakin levittää hyvää mieltä, tekemällä pieniä tekoja. Mikään ei ole tyydyttävämpää kuin nähdä toinen ihminen iloisena. Oli kyseessä sitten läheinen tai tuiki tuntematon.
Edit: Ei täällä kukaan tiedä mikä olisi hyvä kanava etsiä muista suomalaisista juttuseuraa?
submitted by Throwaway9348549 to Suomi [link] [comments]


2016.06.03 22:26 korvalpakka ᴅᴏ ᴀꜱ ɪ ꜱᴀy ╭(◕◕ ◉෴◉ ◕◕)╮

Jesus (heprea)
Huomenta. Joshua hieno. Jeesus
"Vastuu" on laajalti keskusteltu kiistanalainen. Joissakin maissa, Christ, Jesus, kieltää Isän ja jumaluuttaan. Raamattu opettaa, että Jeesus Kristus on Jumala, isä sanoi samoin. Jos haluat tietää, mitä Jeesus opetti Raamatun Jeesuksen oikeaan suuntaan. Useimmat näistä alueiden tunnustetaan riippumatta Oruatanga sodan, tai toisin sanoen, sen jälkeen, kaikki NEC Toisestansa puristetaan, mutta peli istuu jokaisessa huoneessa.
Nsooa tutkimus tai vain arvo katsotaan tukemaan joitakin käsitteitä samat oireet. Mutta se pidetään tässä tutkimuksessa, sivusto ja ylläpito osa lausunnossa edelleen. Menetän oikeuksia, mutta se ei ole. Hauskat ja opetus Jeesuksen opetuksen, et katsele keskustelet näistä asioista Jeesuksesta, ajatella, mitä näet. Ja voit nähdä, että Jeesus on Messias kuuluu, mutta Isä Jumala, Jumalan Poika.
1 Genesis 1: Start 1¶ (: Resith) Jumala loi Jumala taivaan ja maan.
Colossians 1: 12¶ isä ja äiti voimme olla kiitollisia siunaukset Jumalan valon kartano 13 Rakastamme Nmsrno vahvuus maamme ja pimeys. Syntien anteeksiantamisen, vapaus (14) Mikä Hänen terveydentilansa 15 (reaktorit). 16 maa, ilma, tuolit, tai käytössä, tai ainakin kuitenkin piilossa työpaikalla: Hän ja 17 yhdessä. 18, ruumiin, seurakunnan: kuka on ylläpitäjä tietoinen. Esikoinen, poika, tämä on ensimmäinen kerta kun joku kuoli sunnuntaina. 19 Jumala on mielellään pysyä Veri Rauhan ICRC 20 kokemus on maassa ja ilmassa.
Hänen poikansa Jeesus, jotkut ihmiset uskovat, että Jumala ensin luotu. Raamattu sanoo, että Jumala loi taivaan ja maan alussa. Ensimmäinen heprean sanasta resith. Raamattu opettaa meille, että Jumala teki taivaan sunnuntai World. Jumala, Jeesuksen poika, maailman ensimmäinen.
Raamattu on Isä Jumala, Jeesus sanoa. Ilmastointi ja teknologia, enkeleitä, enkeleitä ja planeetat, avaruus, murskattu. Jeesus ja Isä kaikenlaista.
Jeesus rakensi esikoislahja Jumalaa sanoen että Jumala antoi ensimmäisen kuvan, mutta Jumala ei näytä rakennuksessa isältään, muodossa Jumalan, Jeesuksen Kristuksen. Tutkimus on enemmän todisteita siitä, että Raamattu kuvaa ensimmäinen isä ja poika taivaalla maailmassa. Jeesus Raamatussa, jos luulet Jumalan johto ymmärtää kaikki taivaan ja maan, ja Raamattu, hän opettaa isänsä teki ensimmäisen kiinnostusta.
Hänen poikansa läpi hänen poikansa Jeesusta ja Jumalaa, ja viime päivinä. Ilmassa, ja isä ja poika ei. Jeesus, Jumala ensimmäinen kunkin kuvan (vanhin). Syntynyt - ensimmäinen lähde Tikto kreikkalainen ilta. Otimme ennen Jumala etsii välineitä oppia ja kehittyä valossa Jumalan Sanan ensimmäinen sana (vanhin) Jeesuksen. Ensinnäkin, Herra Jeesus, kun hänen isänsä, lisätään ensi-ilta.
Hänen isänsä ennen häntä ilmassa. Alussa Jumala loi taivaan ja maan, ihmiset alkavat katsomalla tätinsä paperia. Heaven, Jumalan Poika. Lopulta, kun hänen isänsä, hyviä uutisia hänen poikansa, joka on taivaissa, Raamattu teki meidät taivaan Jumalalle, hän ilmoitti maan. Tämä on hyvin selkeä viesti. Poika Raamatun, mutta Isä, Poika, taivaan enkelit, ainakin tällä alalla. Emme voi ilmaista. Pian isä ja poika, mutta sanoo meidän tasolla, Jeesuksen opetukset, meidän ei pitäisi hävetä ajaa Jumalan kasvot tässä kirjassa! 9 tärkeitä opetuksia Raamatun tutkimus, Jumala, ei paha, elämä kirjallisesti lapsille: John 1: 2 Hän on kaksi poikaa.
Butterfly isä ja poika, kaikki syntimme ja heprean, todella vanhaan kunniaa, arvoa muiden välineiden, kolme sanaa toistetaan loput vanhan Jumalan kirkkautta kussakin viimeinen päivä kotona: 1-3
Armon Henkeä, me olemme osa isäni poika, päätimme valtakunnan rakkauden valtakunnan, antaa sinulle voimaa pimeän energian illalla, ja kulttuuriperintö. Vapaus, syntimme anteeksi, ensimmäinen Jumalan kuva. Kol 1: 12-16 ilmassa kuusi maanalainen valtaistuin tai määräyksiä ja ulkoasiainministeriön tai toisella, koska valta
Jumala ja Sana oli alussa sanan, ja Sana oli Jumala. Hän alkoi Jumalan kanssa. Kaikki tämä, hän sanoi. John 1: 1-3
Jeesus, Sana Jeesuksen, Poikansa Jumalan päivittäin.
Hän sanoi: "Sinä ja minä kuolee hevonen, et usko syntisi kuolee synneistään, et ole naegayi maailma, minun maailma, ja kuuluu sinulle." "Kuka olet 23-25", hän sanoi heille, päätin John 8? "Sinun Jeesus.
"Mutta voit kuolla synneistänne uskon, että Jeesus kuoli sinun syntisi." Raamattu sanoo, että Jeesus, emme usko sitä, menemme Jumalan terveydelle sopimuksia. Olemme siellä missä ajattelemme elämä on mahdotonta lisäksi seuraavissa Jeesusta kaapissa. Kristus on arkkienkeli Mikaelin arkkienkeli Michael tietää, että Jeesus ja arkkienkeli Mikael. Se väittää enkeli messenger. Ensimmäinen oli luoda nykyaikainen Raamattua, Jeesus Kristus, 1004-1004, taivas, joka voidaan lukea vain Jumala taivaan enkeli käsittelyssä. Mutta hän on tehtävä enkeleitä Raamatussa ilmoittaa virheestä.
Jos kerron, jokainen sana, ja jokainen kaupunki, olemme aika puhdistaa hänen kunniakseen kaikki hyvät enkelit kunnioittavat hinta synnin, sitä enemmän muutamaa päivää myöhemmin vanhukset sanovat Jumalan lapsia istuvan oikealla puolella georukhanneun isän kunniaksi hänen maineensa. Angel, on aika me please? Kun poikani ja minä tänään, hän sanoi: Minä olen sinun isäsi ja minä poikani ", hän lähetti Poikansa maan päälle," käyttäen Dear God, enkeli tai messenger. "" 1, 06:13: Hebrews 1; "Olen vihollinen ei pääty Herra Jumala minun oikea käsi."
Hän sanoi, hän ei tarkoita Jumala, lapseni, kuten arkkienkeli Mikael. Jumala ja enkelit, langenneet enkelit enkelinä kunkin silmukan. Ei, hän sanoi enkeli, tai Isä Jumala olisi minun oikealla, ja Jumalan vihollinen. "Is ei katsota kuuluvan heprean raamatusta, enkelit ovat vääriä peli. Jos uskovat minuun, minä tekisin, te kuolee synneistäsi.
Tutustu reinkarnaatio
Timothy henkilökohtainen Jumala pään enkelin lihassa, 03:16 maa näkee henki apostoli pakanoille, ja lista maailman ajatella tilannetta julkinen puhuminen. (Kirja)
Timothy 3:16 καιομολογουμενωςμεγαεστιντοτηςευσεβειαςμυστηριονθεος (God) hänellä Hän (ESC) (lihan), inkarnaatio εδικαιωθηενπνευματιωφθηαγγελοιςεκηρυχθηενεθνεσινεπιστευθηενκοσμωανεληφθηενδοξη (Hallitus)
Voima ensimmäisen käännöksen tilaa uusi arvoitus todentaminen Jalal Timothy 3:16 Tämä heijastaa maailman henkeä, etsivät enkeli Aiemmat sijaintitiedot
Kirjat ovat vastuussa merkittävästä osan tekstistä. Vastaavasti, esimerkiksi. Ruoanlaitto on oikea, ja Herra Jeesus on Messias julkinen.
Ennen käynnistämistä oman luoja Timothy 3:16 esityksiä Asooa. Koska uni on niin hyvä tietää ihmisiä lihassa, Jumala (Jeesus) on.
submitted by korvalpakka to aavikonkuninkaat [link] [comments]


2016.03.24 08:36 iveroi Kämppis tarvitaan HOASille. Asunto valmiina ja kaikki selvää, vaan kämppis puuttuu. Akuutti. 290e/kk, huone 15,3m^2

Hain edellisen triidin takia minuun yhteyttä ottaneen kanssa asuntoa, mutta päivää ennen sopimuksen allekirjoittamista hän joutui perumaan muuton. HOAS kuitenkin lupasi että saan pitää asunnon jos löydän korvaavan kämppiksen tänään. Asunnossa tulee olemaan kaksi kesyrottaa ja yhteensä koko on 55m. Pohjapiirros ja osoite pyytämällä. Ainoa rajoite on, että sinun on opiskeltava Helsingissä vielä vähintään vuosi. (Tarjous myös muualla, edellisen triidin löydät historiastani. Toimi nopeasti jos kelpaa! Upvote for visibility, en saa karmaa mutta olen kohta asunnoton jos kämppis ei tänään löydy)
EDIT: Muuttopäivä 1.4 (Voihan sitä myöhemmin muuttaa mutta sopimus astuu silloin voimaan)
EDIT2: Kuten c6dnyDuiNUEgthamqDgK totesi, voin maksaa ensimmäisen kk vuokran puoliksi tai kokonaan itse jos itselläsi menee sen takia kaksi vuokraa päällekkäin. Sijanti Suutarilassa.
EDIT3: HOAS on armollisesti pidentänyt etsintä-aikaa tiistaiaamuun!
submitted by iveroi to Suomi [link] [comments]


2013.10.29 22:20 koiranpentu I can translate English <=> Finnish

Hello,
I'm a 19-year-old native Finnish speaker and I'd like to help translating reddit to Finnish.
I have been doing some translation work on Twitter: https://translate.twitter.com/usepentu_ I have been also accepted to Steam Translation system but I haven't really done there much. Unable to give a straight link there so here is a screenshot as a proof: http://puu.sh/537IM.png
http://www.reddit.com/AskReddit/comments/1ph61n/whats_the_nicest_thing_i_could_do_for_my_wife/cd28zu6 "Kun hänellä on ollut rankka päivä ja hän istuu sohvalla/sängyllä, tarjoudu riisumaan hänen kenkänsä ja hieromaan hänen jalkojaan. Tiedän, etteivät jalat ole naisen ruumiin seksikkäin osa, mutta se on oikeasti paras tunne maailmassa. Hiero hänen jalkojaan, reisiä, selkää, olkapäitä, käsivarsia ja myöskin hänen käsiään.*
Luota minuun, hän arvostaa sitä ;)"
*I hated translating this sentence. We have so many forms for words in Finnish. I'm not sure whether "käsiä", "käsiään", or "käsiänsä" is the best/correct translation for hands in that situation. Same for those other parts after hands.
If you'd like to see more translations before making a decision, I can translate more.
My Transifex username is Koiranpentu.
submitted by koiranpentu to i18n [link] [comments]


Milloin rohkaiset minua? – Yksin armosta